perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kahden kaupungin tarina / Qiu Xiaolong

Kun luin ensimmäisen Qiu Xiaolongini, Punaisen sankarittaren kuoleman, olin lähdössä matkalle Kiinaan ja halusin saada jonkinlaista tuntumaa matkakohteeseen. Pidin kovasti lukemastani ja olenkin jatkanut innokkaasti Chen Cao -sarjan lukemista. Kirjoissa on jotain kovin kiinalaista ja ne palauttavat minut mielessäni takaisin matkalle...
"Yksinään parvekkeella hän nojaa kaiteeseen
ja tähyää joella lipuvia pursia,
mutta mikään niistä ei ole
se jota hän odottaa.
Aurinko painuu hitaasti mailleen,
virta jatkaa hiljaista kulkuaan."

Kahden kaupungin tarinan pääosassa seikkailee jälleen runoileva ylikomisario Chen Cao, sivuosissa toki edellisistä osista tutut Valkoinen Pilvi, Vanha Metsästäjä, Yu ja Peiqin. Tällä kertaa ylikomisario saa tutkittavakseen korkean tason korruptioepäilyn. Kesken tutkimusten Chen kuitenkin tempaistaan kiinalaisen kirjailijadelegaation matkanjohtajaksi aina USAan saakka. Tällä välin kotijoukot jatkavat korruptiotapauksen selvittelyä. 

"Eron ahdistus on kuin keväinen ruoho; / mitä kauemmas sinä menet, sitä pidemmäksi se kasvaa."
Kahden kaupungin tarina on hyvin erilainen dekkari kuin esim. vähän aikaa sitten lukemani Kuoleman vuodenaika. Kyseessä on tavallaan melko perinteinen, vanhan ajan salapoliisitarina, ilman suurta actionia tai eriskummallisia käänteitä. Pidän siitä. Pitkin kirjaa on siroteltu kauniita kiinalaisia runoja, joita on pakko jäädä hetkeksi maistelemaan ja miettimään. Muutenkin kirjan kieli on paikoin runollinen, jopa elämän vähemmän kauniista asioista puhuttaessa. 
"Päivät vierivät, missä sinä viivyt -
kuin vaeltava pilvi
joka unohtaa palata,
tietämättä että kevät on ohi pian..."
Qiu Xiaolongin kirja oli miellyttävän monitasoinen, poliisitarinan ohella, myös kiinalaisen järjestelmän ongelmia ja korruptiota kuvataan rehellisen oloisesti ja kiinnostavasti. USAan matkan aikan kuvataan myös kulttuurieroja osuvasti, muutamaan kirjassa mainittuun olen törmännyt itsekin. Mukaan mahtuu myös vieno rakkaustarinakin. Ja niitä ihania runoja. (Siksi tekstinäytteitä onkin tällä kertaa monta, rakastan noita runoja!)
"Vanhukset söivät ja rupattelivat keskenään, kiinnittämättä Peiqiniin sen enempää huomiota. Hänellä ei ollut mitään heidän äänekästä läsnäoloaan vastaan.
Hän mietti, olivatko he mahtaneet elää koko elämänsä tällä rähjäisellä kujalla. Mikä heidän elämäntarinansa sitten olikin, sen ehtoopuolella heidän ainoa ylellisyytensä tuntui nyt olevan muutama kuppi teetä ja kova, kylmä, kotona leivottu kakkunen tässä nuhjuisessa puodissa. Mutta silti Peiqin katsoi heitä ennen kaikkea ihaillen. Vaikka maailma heidän ympärillään muuttui vauhdilla, he tuntuivat elävän omassa maailmassaan jossa näkivät vain toisensa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti