maanantai 18. huhtikuuta 2011

Putous / Joyce Carol Oates

Olen kauhean iloinen siitä, että tulin lukeneeksi Haudankaivajan tyttären ja löysin Joyce Carol Oatesin, koska nautin todella hänen kirjoistaan. Itseasiassa, Putous muistuttaa jollakin tavalla minua juuri Haudankaivajan tyttärestä. Ehkä tunnelmaltaan, tai ehkä Ariahissa on jotakin samaa kuin Rebeccassa. Se tietty synkkä salaisuus, joka varjostaa kummankin naisen mieltä, silloinkin kun elämä näyttää näennäisesti hyvinkin onnelliselta. Ja pianonsoitto.

Putouksen tarina alkaa Ariahin hääyöstä, tai oikeammin sen aamusta, jolloin Ariahin tuore aviomies päättää tappaa itsensä heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariahista tulee leskimorsian, joka myöhemminkin kummittelee urbaaneissa legendoissa etsien sulhoaan. Niagara kuitenkin ottaa ja antaa, ruumiin etsintöjen pyörteissä Ariah tapaa Dirkin, jonka kanssa hän avioituu lähes skandaalimaisen pian. Avioliitto Dirkin kanssa on onnellista aikaa vaikka pelot vaivaavatkin Ariahia. Perhe kasvaa kolmella lapsella - Chandlerilla, Royallilla ja Julietilla. Sitten Niagara vaatii taas veronsa...

Mietin pitkään mikä Putouksen kantava tarina oli, kenties se on tarina perheestä ja menettämisen pelosta sekä rakkaudesta. Niagara on kuin kohtalo, joka jakaa iskuja ja onnea vuoronperään. Oatesin kerronta on herkkää mutta vahvaa, se pitää otteessaan tiukasti ja melkeinpä pakottaa kääntämään seuraavankin sivun. Vitkastelin jonkun verran Putouksen aloittamista koska tiesin tarinan alkavan surullisesti ja nyt muutaman Oatesin jälkeen arvasin ettei kyse ole mistään onnellisesta sadusta, vaan ennemminkin tarina vaikeista asioista ja ajoista. Jotenkin tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa heti alkumetreiltä ja loppu oli vain lukemisen iloa.  
"Heikkoina hetkinään Ariah muisti, miten isän sanat olivat kirvelleet.
 Sinä et ole tervetullut tänne enää. Et sinä etkä se mies. Tekosi on kerta kaikkiaan hirvittävä. Mennä nyt naimisiin niin kiireesti, miehen kanssa jota et edes tunne. Eikä Gilbert-rukka ole ollut poissa vielä kuukauttakaan. Häpeä, Ariah.
Ariah olisi halunnut huutaa, ettei hän ollut tuntenut Gilbert Erskineäkään ja silti äiti ja isä olivat hoputtaneet heitä naimisiin.
Ei. Ei puolusteluita, ei anteeksipyyntöjä. Viisainta vain kävellä ulos pappilasta pystypäin. Heittää hyvästit tottelevaisen tyttären elämälle."

2 kommenttia:

  1. Olin juuri kirjoittamassa kommenttia, kun se hävisi jonnekin. :/

    Mutta uusi yritys. :) Voi että. Rakastin Haudankaivajan tytärtä ja Kosto oli tavattoman vaikuttava. Olen varma, että pidän muistakin Oatesin kirjoista ja olen ajatellut lukea juuri Putouksen tai sitten Blondin mahdollisimman pian. Niin vahva kertoja Oates selvästi on.

    VastaaPoista
  2. Katja, lue molemmat! Putous on hieno, mutta niin on Blondikin. Molemmat vievät mennessään. Blondi on mielestäni ehkä hiukan ahdistava, koska tarina ja sen loppu ovat kuitenkin kaikilla tiedossa.

    VastaaPoista