torstai 30. kesäkuuta 2011

Sinulle laulan, neiti kesäheinä

Ihanaa, helle hemmottelee meitä vihdoinkin! Valitettavasti töissä pitäisi vielä jaksaa heinäkuun ajan, sitten meikäläinenkin pääsee kesälaitumille ja maailmalle remuamaan.

Kesäkuu oli aika kiireinen, remontti ja työt pitivät huolen siitä ettei vapaa-ajan käyttöongelmia ilmennyt. Lukemaan tietysti kerkesin, mutta jostain syystä kesäkuu ei tuntunut yhtä hyvältä lukukuukaudelta kuin toukokuu, kenties en ehtinyt/jaksanut riittävästi syventyä kaikkiin lukemiini kirjoihin. Joskus vaan ei ole oikea aika tai paikka juuri sille kirjalle joka sattuu kädessä olemaan.

Kirjoja luin jälleen 15 kpl, joista vain kolme oli vieraskielisiä. Lukemisessa menin aika lailla laidasta laitaan, Shakespearen soneteista dekkareihin. Varsinaisia suuria pettymyksiä ei ollut, mutta muutama kirja ei kenties lunastanut niihin asettamiani odotuksia. Parasta tämän kuun kirjapinossa olivat ehdottomasti Wilden Onnellinen prinssi ja Kwokin käännöksiä, erilaiset teokset, mutta koskettavia kumpainenkin.
 
Lukunurkkahaasteeseen vastaaminenkin on jäänyt. Kun vihdoin sain viimeiset laatikot purettua nurkasta, päätti mieheni alkaa mylläämään omia kaappejaan ja kas, lukunurkka pääsi taas toimittamaan epämääräisen varaston tointa. Tosin uudessa kodissa olen lueskellut paljon vähän joka puolella, joten ehkä voisinkin kuvata jotakin toista lukuisaa soppea!

Ensi kuu tulee sisältämään ainakin loman odottamiseen liittyvää kärvistelyä, mansikoiden syöntiä, lenkkipolkuja kesäiltaisin ja muuta ihanaa. Tämän hetkinen kirjakasa näyttää aika Totally British -painotteiselta, joten luvassa on ainakin kartanomeininkiä, kuninkaallisia ja kummituksia.

Haaste-projektini ovat edenneet mukavasti,  Totally British-haasteeseen sain kerättyä 5 lisäpistettä eli kolmasosa on jo takanapäin (tilanne 13/29). Kirjallinen maailmanvalloitus karttui neljällä maalla, kesäkuussa vierailin Ranskassa, Kanaalisaarilla, Meksikossa ja Saudi-Arabiassa.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Vettä elefanteille / Sara Gruen

Sara Gruenin Vettä elefanteille sattui jäämään jonkinlaiseksi välipalakirjaksi. Olin tarponut läpi The Favourite Childin ja kaipasin taukoa jonkin muun kirjan parissa ennenkuin jatkaisin Wideacre-sarjan kolmanteen osaan, Meridoniin. Oli jotenkin helpottavaa tarttua toiseen kirjaan ja tuntea kuinka se soljuikin keveästi eteenpäin. Vettä elefanteille onkin mielestäni mukavan sujuvalla tyylillä kirjoitettu kirja. Kieli on riittävän rouheaa sopiakseen sirkuksen elämään, kuten myös vanhainkodin käytävillekin.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka jättää eläinlääkärin opintonsa kesken kun hänen vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa. Jacob yrittää paeta suruaan ja hyppää ohikulkevan junan kyytiin, joka sattumalta kuljettaa sirkusta uuteen määränpäähänsä. Hyppy muuttaa Jacobin elämän, hän liittyy sirkuksen matkaan eläinlääkärin toimessa ja rakastuu sirkuksen johtajan vaimoon, kauniiseen Marlenaan. Tarinan kertojana toimii vanha Jacob, joka on jo yli 90 -vuotias. Kun sirkus asettuu vanhainkodin naapuriin, se herättää Jacobissa myös muistoja menneestä...

Ensimmäinen asia, jota kiinnitti huomioni, oli kirjan rakenne - vanha mies muistelee nuoruuttaan, rakkautta ja jotakin dramaattista menneisyydessä tapahtunutta. Kirjan rakenne oikeastaan muistuttaa aika paljon äskeittäin lukemaani Paluu Rivertoniin -kirjaa, ja se toimi mielestäni molemmissa kirjoissa hyvin, kenties jopa tehokkaammin tässä kirjassa. Vanhuuden kuvaus oli koskettavaa - ja pikkuisen pelottaavaakin luettavaa. Vanheneminen ei ole helppoa eikä mukavaa ja havahduin kirjan myötä tajuamaan sen selkeämmin kuinka helppo vanhusta on holhota tai kohdella kuin lasta ja kuinka loukkaavalta se saattaa tuntua.

Sirkuslaisen elämästä lukeminen oli kiinnostavaa, vaikka arvelinkin ettei se ole yhtä hohdokasta kuin miltä se ulospäin vaikuttaa. Sirkus ei koskaan ole ollut minulle suuri kiinnostuksen kohde, mutta kieltämättä se varmasti on oikea tarinoiden aarreaitta. Aplodit ja kimaltavat asut kohtaavat arjen kovan työn ja köyhyyden - rahaa yritetään tienata millä keinoin hyvänsä. Jokaisella kulkijalla on oma tarinansa. Ja vaikka ollaankin kuin yhtä suurta perhettä, kaiken takana on raadollinen pyrkimys selviytyä.

Oman lisänsä antoivat kirjaan liitetyt valokuvat oikeista tuon ajan sirkuksista. Tuntui siltä kuin kuvat ohjaisivat mielikuvitustani realistisempaan suuntaan, mikä olikin ehkä hyvä juttu koska Vettä elefanteille -elokuvan traileri oli syöpynyt muistini sopukoihin. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta haluan kenties katsoa sen vielä jossakin vaiheessa. Silti juuri nyt, minua häiritsi kovasti se, että kuvittelen Marlenan Reese Witherspoonin näköiseksi...
(Jacobille selviää että hän hypännyt sirkusjunaan.)
"Näytän varmaan hölmistyneeltä, koska Kamelin hampaattomasta suusta pärskähtää hohotus. - Et kai poika meinaa ettet huomannut?`
- Niin mitä?
- Helskutti sentään, kaverit, ukko kajauttaa ja katsoo muita. - Tämä ei tosiaan tiedä!
Grady ja Bill virnuilevat. Vain Blackieta tieto ei tunnu huvittavan. Hän murjottaa ja kiskoo hatun syvemmälle silmilleen.
Kameli kääntyy minuun päin, rykäisee ja puhuu hitaasti, joka sanaa maistellen. - Etpä, poika, loikannutkaan mihin hyvänsä junaan. Loikkasti Veljekset Benzinin loistavan Suur-Sirkuksen pika-kiito-osastoon.
- Siis mihin? minä kysyn.
Kameli nauraa niin että taipuu kaksinkerroin.
- Voi herttinen sentään. Voi herttisen herttinen, hän sanoo ja kuivaa silmiä kädenselällä. - Että onkin. Otit ja täräytit persauksesi sirkukseen."
Lisää arvosteluja löytyy ainakin seuraavista blogeista: Luettua, Aamuvirkku yksisarvinen, Uppoa hetkeen, Järjellä ja tunteella ja Luminen omena.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita / Oscar Wilde

Oscar Wilde oli yksi nuoren minäni suosikeista. Wilden nenäkäs nokkeluus kai vetosi teini-ikäiseen... Muistan lukeneeni muutamia Wilden saduistakin, mutta ne eivät tuolloin kiinnostaneet. Kenties siksi, että Wilden saduissa on kovin erilainen tunnelma kuin vaikkapa näytelmissä - sadut yllättäen ovatkin vakavia, kertoen särkeyneistä sydämistä ja kuolemasta.

Tartuin Onnelliseen prinssiin Totally British -haasteen innoittamana, haasteen lastenkirja-osasto ammotti kohdallani typötyhjänä ja olihan Wilde myös irlantilainen syntyjään, joten kaksi haastepistettä oli tarjolla. Ensimmäisten satujen jälkeen tajusin kuitenkin etteivät Wilden sadut ole ihan perheen pienimmille, enemminkin ne ovat aikuisten tarinoita. Sadut ovat synkkiä, surullisia eikä niissä ole juuri onnellisia loppuja. Silti ne ovat tuskallisuudessaan suloisia ja jollakin tapaa hyvin aitoja. Vaikka Oscar Wildelle ominainen ääni kuuluukin paikoin saduissa, Merkittävässä raketissa kenties parhaiten, on kontrasti satujen ja vaikkapa näytelmien välillä suuri. Kirjan sadut on Wilde kirjoittanut kahdelle pojalleen, enkä voi olla miettämättä onko siinä syy erilaisuuteen. Olivatko näytelmät yleisöä varten, joka odottaa näkevänsä ja kuulevansa dandyn nokkeluuksia ja sadut henkilökohtaisempaa ja siten rehellisempää pohdintaa omille lapsille?

Kirja sisältää yhdeksän satua, joista ensimmäiset viisi on julkaistu nimellä Happy Prince and Other Tales vuonna 1888 ja viimeiset neljät nimellä The House of Pomegranates vuonna 1891. Oma suosikkiani saduista oli vaikeaa valita, ne ovat kaikki kauniita ja itkettäviä, mutta  ehkä sittenkin yksi on ylitse muiden, Satakieli ja ruusu pakahduttavat sydämen. Mutta Uskollinen ystävä on nokkela ja suloinen ja Merkittävä raketti taas eniten Wildemainen... Parasta on vaikea valita.
(Merkittävä Raketti)
Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.
- Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut, hän totesti, kun hän avioituu juuri sinä päivänä kun minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita.
- Hyvänen aika, sanoi pikkuinen sähikäinen, minä luulin että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."
Asiasta lisää: HS:n lukupiiri

lauantai 25. kesäkuuta 2011

The Maid / Kimberly Cutter

En ole koskaan kummemmin perehtynyt Jeanne d´Arcin tarinaan, mutta kun The Maid osui kirjastossa hyppysiini, uteliaisuus heräsi. Orleansin neitsyen legendahan on oikeastaan aika kiinnostava, kuinka ihmeessä kouluttamaton maalaistyttönen päätyi komentamaan Ranskan kuninkaan sotajoukkoja 1400-luvulla? Muistan lukeneeni jostain että Jeanne kuuli ääniä, Jumalan puhetta vai jonkinlaisia aistiharhoja? (Myönnetään, olin hiukan skeptinen pyhimyksen suhteen...)

On ennustettu että Ranska tuhoutuu naisen kädestä ja pelastuu neitsyen ansiosta. 1400-luvun Ranska oli sotien runtelema, oli sisäistä valtakamppailua mutta myös sota englantilaisia vastaan. Dauphinin, kruununperillisen isyys on haastettu hänen äitinsä, kuningatar Isabeaun toimesta ja kuningatar tukee englantilaista kruununperillistä oman poikansa sijaan. Kaiken keskellä kärsii ennenkaikkea kansa, joka elää väkivallan, ryöstelyn ja epävarmuuden keskellä.

Tarinan Jehanne syntyy köyhään pieneen kylään, sotien runtelemaan maahan. Kyläläiset ovat saaneet osansa sotilaiden pelottelusta, Jehannen perhe menettää mm. tyttären. Ollessaan vielä lapsi Jehanne, perheen nuorin alkaa kuulla pyhimysten puhuvan hänelle.Pyhimykset kertovat Jehannelle että hänen tulee vakuuttaa ensin Orleansin herttua ja sitten kruununperillinen, Charles, tehtävästään, ajaa englantilaiset pois Ranskasta ja palauttaa rauha maahan. Tehtävä on vaikea, kovin moni ei halua ottaa rukoilevaa teinityttöä aluksi vakavasti, mutta hiljakseen asioita alkaa tapahtua ja loppu onkin historiaa.

Mielenkiintoiseksi ja eläväksi The Maidin teki se, että Kimberly Cutter on antanut sankarittarensa myös pelätä ja horjua uskossaan. Samalla taustalla kuvataan myös tuon ajan Ranskan poliittista tilannetta, Charles kuninkaana oli heikko ja pelkurimainen, lapsuutensa ja nuoruutensa kokemusten takia ja neuvonantajat ja muut hovin mahtavat eivät olleet riemuissaan Jehannen nauttimasta vallasta ja ihailusta valtakunnassa.

The Maidin lukeminen aiheutti minussa samanlaisia tunteita kuin Joyce Carol Oatesin Blondinkin. Sinänsä kummallista, ovathan Marilyn Monroe ja Orleansin neitsyt hahmoina ehkä kovin kaukana toisistaan. Mutta kertomuksen kehityskaari on silti samanlainen, tarina, jonka surullinen loppu on jo kaikkien tiedossa. Kun olen seurannut Jehannen, tai Marilynin, tarinaa koko kirjan verran, kiinnyn heihin. Heidän suuret hetkensä tuntuvat katkeransuloisilta, sillä tiedän että kello käy ja jokainen voitto kuljettaa kohti surullista loppua.

"Day after day in Vaucoulers I let the voices tell me about the creature I must become. A symbol, pure and fierce. Simple as a blade of grass. Braver than a lion. A marvel of conviction and rage and faith. The Maid of Lorraine. Believe that you are the Maid of Lorraine, the voices said. Know that you have always been the Maid of Lorraine."

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ranska

torstai 23. kesäkuuta 2011

Mystery / Jonathan Kellerman

Jonathan Kellerman on dekkaristi, jonka löysin aikoinaan ihan vahingossa. Kirjoissa seikkailee psykologi Alex Delaware tyttöystävänsä Robinin ja ystävänä Milon kanssa. Milo on poliisi, joka konsultoi Alexia työnsä puitteissa. Juonen käänteet ovat usein hyvin mukaansa tempaavia ja niin tälläkin kerralla. Mietin illalla ennen nukkumaanmenoa jaksankohan nyt oikein aloittaa uutta kirjaa ja vielä englanniksi. Seuraavaksi huomasin lukeneeni reilusti yli nukkumaanmenoajan...

Tarina alkaa Alexin ja Robinin viettäessä iltaa ulkona. He pistävät merkille baarissa istuvan kauniin, valkoiseen silkkiin puetun tytön, joka näytti odottavan jotakuta. Seuraavana päivänä Milo pistäytyy Alexin luona, on jälleen tapahtunut murha. Murhan uhri osoittautuu pariskunnan näkemäksi naiseksi, mutta ensimmäisen haasteena on uhrin tunnistus. Kuka kaunis "Prinsessa" oikein oli ja kuka olisi halunnut tappaa hänet?

Mystery on perinteinen dekkari, mutta pidän kovasti Kellermanin tyylistä kirjoittaa ja kehitellä henkilöhahmoja, erityisesti pahikset ja uhrit ovat kiinnostavalla tavalla kehiteltyjä. Loppuratkaisua en halua tässä paljastaa, mutta sanottakoon että mielestäni se oli yllätyksellinen. Muutama tilanne tuntui ratkeavan vähän turhankin sopivasti sankareidemme kannalta, mutta kokonaisuutena oli aikana Alexin, Robinin ja Milon seurassa hurahti oikein nopeasti ja mukavasti. Eli kyseessä on kelpo kesädekkari!
(Robin ja Alex tapaavat Prinsessan.)
"The watch on her right arm sparkled with diamonda as she consulted it again. The waiter made no attempt to leave as she pulled something out of the white clutch. Ivory cigarrette holder that she rolled slowly between slender fingers.
Robin said  - Someone's channeling Audrey Hepburn.
The girl crossed her legs and the dress rode up nearly crotch-high. She made no attempt to smooth it.
I said - Audrey was a lot more subtle."

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Kate Mortonin Paluu Rivertonin -kirjasta olen  kuullut niin paljon kehuja että melkein hirvitti alkaa lukea sitä. Kun odotukset ovat korkealla, pettymys on suurempi. Totally British -haaste sai minut kuitenkin lähtemään Rivertoniin ja hyvä niin, koska kirja imaisi minut mukaansa heti ensi riveiltä. Tarina on oikeastaan aika monisyinen, eikä se ollut loppujen lopuksi yhtään sellainen kuin kuvittelin. Kirja oli yllättävänkin nopealukuinen ollakseen kohtuullisen paksu, tai ehkä minä vain luin tavallista enemmän kiehtovan tarinan takia?

Paluu Rivertoniin kertoo perheestä, joka on viime vuosisadan alun myrskyisien vuosien riepottelema. Tarinan kertojana toimii Grace, joka kertomuksen alussa on nuori, vasta sisäkön uraansa Rivertonissa aloitteleva tyttö. Grace on samanikäinen kuin perheen nuori neiti, Hannah ja heti alusta alkaen heidän välilleen muodostuu side. Grace kertoo tarinaansa liki satavuotiaana vanhuksena, joka jo tuntee ajan käyvän vähiin. Rivertonin traagisista tapahtumista kertova elokuva saa Gracen kuitenkin palaamaan muistoissaan vielä kerran Rivertoniin, käymään läpi tapahtumia jotka johtivat nuoren runoilijan kuolemaan.

Paluu Rivertoniin oli minulle ennenkaikkea kuvaus ajassa ja asenteissa tapahtuvasta murroksesta. Ensimmäinen maailmansota murtaa luokkayhteiskunnan asenteita eikä elämä Rivertonin kartanossa ole koskaan enää sellaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tarinan keskiössä on Gracen lisäksi Hannah, joka vuosisadan alussa on nuori ja älykäs nainen, innokas luomaan omaa uraa, näkemään ja kokemaan maailmaa. Hannahin haaveet kuitenkin murskataan kerta toisensa jälkeen yhteiskunnan ja hyvää tarkoittavien sukulaisten toimesta. Hienon naisen ei ole hyvä hankkia koulutusta, seikkailla maailmalla tai käydä töissä. Oikeastaan Hannah yrittääkin koko elämänsä etsiä pakotietä tilanteestaan, mutta kohtalolla on sormensa pelissä...

Gracen ja Hannahin, kahden samanikäisen tytön, ovat erilaisia ja siksi kuvaavatkin kiinnostavalla tavalla luokkaeroja tuon ajan Englannissa. Gracella, joka on nuoresta saakka tehnyt töitä, on tietyllä tavalla enemmän valtaa oman elämänsä suhteen kuin Hannahilla, jonka unelmat riippuvat isästä, tädeistä, aviomiehestä... Gracen elämä on toki myös rankkaa, itsensä ohella hän kantaa vastuuta myös sairaalloisesta äidistään. Mutta vaikka elämä tuokin monenlaisia mahdollisuuksia Gracen tielle, hän luopuu niistä uskollisuudesta työnantajaansa, Hannahia kohtaan.

Jos jotakin kritisoitavaa pitää tästä kirjasta hakea, niin kenties Gracen tarinassa oli muutamia sattuma, jotka tuntuivat vähän liiankin sopivilta ja yksinkertaisilta ratkaisuilta, esim. isän henkilöllisyys oli helppoa päätellä. Jäin myös miettimään sitä, miksi pitkän elämän elänyt ja komean uran tehnyt Grace jolla oli omia lapsia ja lapsenlapsiakin palaa juuri Rivertoniin miettimään nuoruuden tapahtumia, joissa hän oli lähinnä sivustakatselijana?
"Hän ei tiedä että itken, koska haluaisin menneisyyden muuttuvan. Että samalla tavalla kuin lukiessani lempikirjojani uudelleen, jokin osa minusta toivoo niiden loppuvan eri tavalla, niin nyt Rivertonin aikoja muistellessani huomaan vasten parempaa tietämystäni toivovani, että sota ei puhkeaisikaan. Että se tällä kertaa, jostain ihmeellisestä syystä, jättäisi meidät rauhaan."
Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin: Kirjava Kammari ja   Lumiomena.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Loppu / Eppu Nuotio

Ajauduin Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan pariin ensimmäistä kertaa kai Big Brother -sarjan takia... Vaikka Pii Marinit eivät mitään elämää suurempaa kirjallisuutta olekaan, mutta ne ovat ihan mukavia omalla tavallaan, helppoja, nopeita välipaloja jonkin raskaamman teoksen jälkeen.

Pii Marin -sarja esittelee topakan toimittajan, Piin, joka ajautuu selvittelemään rikoksia. Sarjan kuluessa on selvitelty myös Piin rakkauselämää, joka tähän sarjan päätösosaan mennessä on tosin jo vakiintumaan päin. Yhteinen koti on löytynyt poliisissa työskentelevän Juhan kanssa, mutta Pii etsii edelleen itseään ja miettii mitä elämältään haluaa. Myös kuolleeksi luultu isä on löytynyt, mutta pettymyksekseen Pii ei löydä sieltäkään vastauksia.

Rinnalla kulkeva tarina onkin tavallisempi, mutta surullinen. Nuoripari hankkii ison lainan unelmiensa asuntoa varten, joka sitten osoittautuukin homeloukuksi. Rakennuttaja ei halua ottaa vastuuta, eikä parilla ole rahaa korjauksiinkaan. Lapsien terveys ja avioliitto alkavat horjua - siinä sitä onkin arkipäivän kauhutarinaa kerrakseen!

Hometalotarina tuntui aidolta ja kiinnostavaltakin, varsinkin kun oma unelmakodin metsästyskin on vielä tuoreessa muistissa. Tähän tarinaan siis pystyin samaistumaan. Tarinan rinnalla kuljetetaan myös Piin omaa kertomusta itsensä etsimisestä, parisuhteesta, perheestä ja isästä. Tämä oli mielestäni tylsempi osuus kirjassa, kenties siksi että samat teemat ovat toistuneet koko kirjasarjan ajan ja siksi ne tässä vaiheessa alkavat jo tuntua turhankin tutuilta. Näissä kirjoissa minua on viehättänyt niiden arkisuus, siksi Piin kuolleeksi luullun isän metsästys pitkin maailmaa tuntui hiukan turhankin kaukaahaetulta ja agenttityyliseltä. Onneksi tässä kirjassa isä olikin jo pienemmässä roolissa.
"- Meidän ei olisi pitänyt ostaa koko taloa, Mikko sanoo eikö hän voisi sanoa mitään sen pahempaa. Henna kuulee syytöksen. Talo oli Hennan unelma, enemmän Hennan kuin Mikon. Mikko olisi asunut vaikka yksiössä koko ikänsä. Häntä ei vaivannut vierashuoneen, vaatehuoneen tai edes takkahuoneen puute. Mutta Henna syötti Mikolle unelman talosta, pieninä palasina, iltateen kanssa, aamukahvilla, sunnuntailounaan jälkiruoaksi. Mikko ei lukenut sisustuslehtiä eikä haaveillut ruusutarhasta, mutta Henna alkoi kerätä unelmatalon kuvia kansioon ja otti kansion kanssaan vuoteeseen aina iltaisin. Näytti Mikolle kuvia ja suukotteli tätä kuiskien lupauksia kahdenkeskisestä ajasta. Henna houkutteli Mikon pimeään metsään, susien armoille. Supsutti korvaan valheita onnesta, joka odottaisi heitä oman talon chabby chic -tyyliin sisustetussa korkeassa olohuoneessa. Henna sai Mikon syömään myrkytetyn omenan."
Kirjasta on kirjoitettu ainakin  Järjellä ja tunteella -blogissa.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Juhannus italialaiseen tapaan / Annakaisa Iivari

Annakaisa Iivarin esikoisteoksen nappasin kirjastosta mukaani koska teoshan alkaa olla taas ajankohtainen, juhannushan on ihan kohta. Takaliepeen perusteella veikkailin kyseessä olevan Tuija Lehtisen kirjoja muistuttava kepeä kesäkommellusten suma. Ihan nappiin. Juhannus italialaiseen tapaan on kohtuullisen hauska kirja, jossa ei turhia tarvitse ajatella tai analysoida. Senkun istuu auringossa mukavasti ja nauttii olosta ja kirjasta.

Tarinan päähenkilö, Kristiina, on nainen, jonka hamassa menneisyydessä on nolostuttava tietämättömyydestä johtuva moka. Moka on saanut Kristiinan rakentamaan itselleen uuden ja sofistikoituneemman minän, sellaisen joka tietää mikä scampi on. Nyt Kristiinalla on täydellinen asunto oikeanlaisella alueella ja hmm... ei niin täydellinen mies, Aulis. Kun käy ilmi että naapurustossa asuu entinen poikaystävä, alkaa Kristiina järjestellä naapuruston yhteistä Italian matkaa. Täydelliseksi suunnitellulla matkalla asutaan ihanasti palazzossa, laitetaan aitoa italialaista ruokaa, käydään viinitiloilla ja katsomassa nähtävyyksi, lauletaan 50-luvun mekoissa Ciao Ciao Bambinoa eikä mukana luonnollisestikaan ole lapsia. Ja sitten, niinkuin yleensä silloin kun tehdään tarkkoja suunnitelmia, alkaa kaikki mennä pieleen...

Niinkuin usein tämän tyyppisissä kirjoissa, mukaan mahtuu jos jonkinmoista kommellusta ennenkuin päästään kotiin saakka. Kristiinallekin selviää että kaikki, mikä kiiltää ei ole kultaa ja että oma kulta kaikkine puutteineenkin saattaa olla kultaakin kalliimpi. Mutta onko oma kulta enää saatavilla?

Elämää suurempaa kirjallisuutta tämä ei ole, mutta se on mukava pieni välipala, omiaan rentoon kesäoleskeluun. Kristiinan touhut saavat aikaan pieniä hymynhäivähdyksiä ja ihana Italia lisää ainakin allekirjoittaneen matkakuumetta.
"Olimme menossa talolle kaksi päivää ennen muita. Halusin, että kaikki olisi valmista, kun toiset saapuisivat. Prosecco sopivan kylmää, oliivileipä kylän parhaalta leipurilta, kananmaksatahna vanhan toscanalaisen reseptin mukaan valmistettuna. Olin tehnyt paljon etukäteistyötä, mutta silti talollakin olisi vielä valmisteltavaa. Olin aloittanut eräällä matkailuaiheisella nettipalstalla keskustelun merkkivaatteiden tehtaanmyymälöistä, mutta tarkemmat osoitteet pitäisi selvittää perillä. Samoin pitäisi tarkistaa viinitilojen vierailuajat ja tehdä varmuuden vuoksi pistokokeita lähiseudun ravintoloihin.
- Muiden ei sitten tarvitsekaan kuin seurata ohjeita ja ihastella, Aulis mutisi. - Sinä varmaan söisitkin niitten puolesta, jos se vain olisi mahdollista.
Aulis oli särö unelmassani. Niin kuin naiset aina, olin aluksi ajatellut, että hänessä olisi ainesta, ja pienellä vaivannäöllä hänestä saisi ihan tyylikkään ja asiallisesti käyttyvän miehen. Olin tainnut erehtyä raskaasti."
 Kirjasta ovat bloganneet ainakin: Susan kirjasto ja Kirjapeto

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville / Mary Ann Shaffer, Annie Barrows

On tosi hyvä idea lukea tällaisia kirjoja silloin kun muutenkin kärsii matkakuumeesta. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville vei minut tällä kertaa Guernseyn saarelle, ja kas, huomaan miettiväni että olisipa ihanaa joskus matkustaa sinne. Nähdä meri, kalliot ja Peter Portin kauniiksi kuvattu satama. Lista ihanista "kirjallisista" matkakohteista siis vain kasvaa, voisinkohan jossakin vaiheessa elämääni toteuttaa kirjallista maailmanvalloitustani myös oikeassa elämässä? Käydä kaikissa niissä ihanissa paikoissa, joista olen aiemmin vain lukenut...

Kirja sijoittuu sodan jälkeiseen Britanniaan jossa aloitteleva kirjailijatar Juliet tempoilee luomisen tuskassa. Sattuman kautta Juliet saa kuulla Guernseyn saarella toimivasta kirjallisesta piiristä ja sen jäsenten sodan aikaisista vaiheista. Piirin jäsenet ja Juliet ystävystyvät ja Juliet alkaa valmistella kirjaa Guernsaystä sota-aikana. Kun Juliet matkustaa saarelle, hän rakastuu, useammalla kuin yhdellä tavalla...

Kirja muistuttaa tunnelmaltaan tyttökirja, melkeinpä mieleeni tulee Vihervaaran Anna, mutta raskaammin aihein. Se on kepeä, toiveikas ja lämmin, ikäänkuin kontrastina sodan kylmyydelle. Kirjassa kuljetellaan useampaakin juonta samanaikaisesti, mutta pääpaino on toki sodanaikaisilla kokemuksilla sekä Julietin ja saarelaisten suhteella. Erityisesti yksi saarelaisista, Elizabeth McKenna, nousee jatkuvasti esiin ystäviensä kertomuksista ja lopulta Juliet alkaakin kirjoittamaan kirjaa juuri Elizabethin vaiheista.

Se, mikä kirjassa ihastutti, oli sen suloinen vanhanaikaisuus. Kirja koostuu kirjeistä ja yht'äkkiä huomasin miettiväni kuinka ihanaa olisikaan saada ihan oikea, paperinen kirje. Sähköpostissa ei vain ole samaa tunnelmaa. Samoin Guernsayn eristyneisyys sai miettimään millaista elämä olikaan ennen internetiä ja Googlea, kun ainoa tapaa ottaa asioista selvää oli oikeasti löytää jokin kirja aiheesta. Onpa maailma muuttunutkin paljon! Nykyelämä tuntuu myös hektisemmältä ja varovaisemmalta kuin Guernsayn leppoisampi elämänmeno, sodastakin huolimatta.

Vaikka kirjeitä olikin mukava lukea, mutta huomasin hetkittäin olevani hiukan sekaisin sen kanssa kuka kirjoittaa ja kenelle. Kirjeen lähettäjiä kun on kirjassa monia, samoin kuin vastaanottajia ja osa heistä vain vilahtaa sivuosassa kertomassa pienen tarinan. Silti kirjeen kirjoittajan "ääni" ei muutu, mikä omalta osaltaan hämäsi.
(Clovis Fossey kertoo miksi päättyi kirjallisen piirin jäseneksi... Love makes you do things...)
"Sen jälkeen minä kumminkin aloin ajatella, että runoudessa saattaa sittenkin olla jotain itua. Aloin käydä kokouksissa ja olen iloinen siitä, sillä miten muuten olisin tullut lukeneeksi William Wordsworthia. Hän olisi jäänyt minulle tuntemattomaksi. Opin useita hänen runojaan ulkoa.
Ja voitin joka tapauksessa omakseni Hubertin lesken - oman Nancyni. Sain hänet eräänä iltana kävelylle rantakallioille ja sanoin: - Katsoppas tuonne, Nancy.  Taivaan suopeus lepää meren yllä -  kuuntele, mahtava luonto valvoo. Hän antoi minun suudella. Nyt hän on vaimoni."
Kirjallisesta piiristä on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Luettua, P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanaalisaaret

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Käännöksiä / Jean Kwok

Oli Kirjainten virrassa -blogin Hannan ja Lumiomenan Katjan ansioita että tämä kirja löysi tiensä käsiini. Kiitokset siis vinkistä, koska tämä oli minusta ihana kirja. Kiinalainen kulttuuri on pienoinen intohimon aiheeni ja tämä maahanmuuttajatarina tyydytti mukavasti nälkääni.

Käännöksiä kertoo Hong Kongista New Yorkiin muuttavan äidin ja tyttären, Kimberlyn, tarinan. Tarina on jossakin määrin tavallinen, äiti etsii lapselleen parempaa elämää, mutta elämä uudessa maailmassakaan ei ole helppoa. Heikompia yritetään hyväksi hikipajaa pyörittävän Paula-tädin toimesta ja koulussakin erilaista yritetään kiusata niin opettajien kuin oppilaidenkin toimesta. Kimberly ja äiti kuitenkin pitävät tiukasti yhtä, heidän suhteensa lämpö lämmittää silloinkin kun lähes asumiskelvottomassa kodissa ei ole lämmitystä. Tarinan aikana äidin ja lapsen roolit tuntuvat tosin melkein muuttuvan, Kimberly kielítaitonsa takia huolehtii monista käytännön asioista ja näkee tädinkin puutteet selvemmin.

Jäin kirjan myötä miettimään maahanmuuttajan elämän vaikeutta ja ennen kaikkea - kielen puuttumisen vaikeutta. Millaista on kun ei pysty ilmaisemaan itseään äidinkielellään, sillä jolla olisi kaikkein ilmaisuvoimaisin. Miltä tuntuu kun on ikäänkuin pakotettu jonkinlaiseen tyhmyyteen kun ei vain voi ymmärtää. Kirjassa mielestäni juuri tämä, kielen puuttumisen vaikeus, tuli hyvin esiin. Kimberlyn mennessä kouluun hän ei ymmärrä monimutkaisia sanoja ja väärinkäsityksiä syntyy. Äidin kielitaito kehittyy hitaammin, englanniksi hän tuntuu puhuvan yksinkertaista maahanmuuttajan kieltä, kömpelöä ja ujoa, mutta kun hän ilmaisee itseään kiinaksi, tulee puheeseen aivan erilainen tunne, vivahteita ja suurempaa itseilmaisua.

Kimberlyn tarina on melkoinen Tuhkimo-tarina. Kaikilla maahanmuuttajilla ei kuitenkaan taida olla samanlaista ilmiömäistä lahjakkuutta kuin hänellä ja hienot koulut täysine stipendeineen jäävät haaveeksi...
(Kimberly on ensimmäistä päivää koulussa.)
"Ruokailun jälkeen  herra Bogart jakoi meille paperin, johon on piirretty kartta.
- Tämä on pistoolikoe. Kirjoittakaa karttaan pään kaupungit.
Oppilaat voihkaisivat, mutta moni ryhtyi kirjoittamaan. Vilkaisin ensin omaa, sitten epätoivoissani valkoisen tytön paperia nähdäkseni mitä meidän oli tarkoitus tehdä. Äkkiä paperi liukui pois sormieni alta. Herra Bogart seisoi vieressäni paperini käsissään.
- Ei luututa, hän sanoi. Hänen nenänsä ja poskensa olivat punaiset kuin niihin olisi puhjennut ihottumaa. - Saat repun!
- Olen pahoilla, herra - aloin sanoa. Tiesin ettei hän oikeasti halunnut lahjoittaa minulle koulureppua. Mitä opettaja oli sanonut? Vaikka olin oppinut englannin alkeet Hong Kongissa, entisen opettajani aksentti oli aivan erilainen kuin Brooklynissä."

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Unimaisemat / Tamara McKinley

Olen tutustunut muutamaan Tamara McKinleyn kirjaan aiemmin ja todennut ne mainioiksi lukuromaaneiksi. McKinleyn kirjat sijoittuvat yleensä Australiaan ja hän kuvaa mielellään maan historiaa ja erilaisia ihmiskohtaloita, jättäen silti tilaa myös rakkaudelle ja erilaisille käänteille. Unimaisema noudattelee samaa kaavaa - se kertoo Catriona Summersin tarinan.

Catriona syntyy kiertelevään teatteriseurueeseen ja tekee ensiesiintymisensä näyttämöllä vain muutamaa minuuttia syntymänsä jälkeen. Tyttö viettää lapsuutensa kierrellen Australiaa, mutta teatterielämää on kovaa eikä kovin tuottoisaa. Catrionan lapsuus saa tylyn lopun järkyttävän tapahtumaketjun muodossa, mutta elämä jatkuu. Tytöllä on ainutlaatuisen kaunis ääni ja hänestä aletaan kouluttaa laulajatarta. Takamaiden pikkutytöstä tulee kansainvälinen tähti, mutta menneisyyden varjot eivät tahdo päästää otettaan...

Unimaisemassa oli hyvää ja huonompaa. Käänteitä oli sopivassa määrin ja Australia paikkana kiehtoo. (Kyllä, minulla on matkakuume!) Silti, minua häiritsi hiukan se kuinka helposti ja nopeasti jotkin asiat sivuutettiin. Catriona tuntuu toipuvan traumaattisista kokemuksistaan hirmuisen nopeasti ja suhtautuvan asioihin paljon kypsemmin kuin lapselta odottaisi. Avioliitto tulee melkein yllätyksenä, en ollut huomaavinani Catrionassa rakastumisen merkkejä ennen kosintaa... Loistokas urakin syntyy miltei itsestään. Tarinan painotus tuntuu hassulta, lapsuusaikoja kuvataan tarkasti samoin kuin eläkeikää, mutta vuodet siinä välissä kuitataan melko nopeasti. 

Kauneinta ja kiinnostavinta kirjassa oli Australian aboriginaalien uskomukset unimaisemista ja laulusta. 
"-Aboriginaalit, jotka uskovat yhä uniperinteeseen, ovat yhteydessä kehonsa rytmiin ja ympäröivään luontoon, hän selitti. - He kutsuvat sitä lauluksi, ja kun he kuulevat laulun, he tietävät, että heidän on aika aloittaa viimeinen pitkä matka takaisin uniaikaan. Billy uskoo, että hän tapaa esi-isänsä, näkee maailman luomisen ja että hänet pannaan tunnustamaan kaikki väärinteot, joita hän on tehnyt toimiessaan Maan vartijana. Vastattuaan teoistaan hyvän ja pahan hengille ja todistettuaan, että on valmis vastaanotettavaksi, hän tapaa Aurinkojumalattaren, hänet kannetaan tähtiin, ja hän sulautuu linnunrataan. Catriona huokaisi. - Oikeastaan kadehdin häneltä hänen uskoaan."
Totally British: + 1 piste. (Commonwealth/Australia)

torstai 9. kesäkuuta 2011

William Shakespearen sonetit - Nautintojen ajan aarre

Täältä tulee tunnustus: lukiossa Shakespeare oli suuri innostukseni. Niin suuri, että kärtin yhtenä jouluna vanhemmilta lahjaksi Shakespearen kootut teokset alkukielellä. Rakastin järkälettäni yli kaiken, mutta kieli oli sittenkin turhan vaikeaa lukiolaiselle. Suurin piirtein ymmärsin mitä puhuttiin, mutta ne kielen hienoudet jäivät saavuttamatta. Tuolloin näytelmät, erityisesti komediat kiinnostivat eniten, joten sonetit jäivät vieraiksi. (Paitsi se yksi, jota rakastin lukiolaisen ehdottomuudella. Ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta muuttuu...)


Monta vuotta myöhemmin, kauniina kesäisenä iltapäivänä, kävelin kirjastoon vain palauttamaan kirjoja. Sitten päätin vilkaista Bestseller-hyllyä, ihan vain huvin vuoksi. Ja siellä se oli. William Shakespearen sonetit. Vanha suola alkoi janottaa. Klonkkumaisen tunnekuohun vallassa nappasin kirjan mukaan ja lähdin kipittämään kotiin.

Tämä Kirstin Simonsuuren suomentama ja toimittama kirja on ihana. Käännös on mukavasti modernisoitu, lisäksi Simonsuuri tulkitsee jokaista sonetteja ja selvittää taustoja niin että tälläisen sonetti-noviisinkin  on helppo päästä kiinni nautinnon ajan aarteeseen. Olin ollut siinä uskossa että sonetit olivat rakkausrunoja, nyt kun pääsin niitä tutkimaan, ymmärsin niissä olevankin monenlaisia teemoja. Shakespeare kirjoittaa ohjeita nuorille miehille (hankkikaa lapsia), surkuttelee vanhenemisen kurjuutta, kritisoi muita sonettejen kirjoittajia, puhuu hellästi rakkaudesta ja katkerasti pettymyksistä. Jokaisesta sonetista on myös alkuperäiskielinen versio, ajan henkeen olevalla fontilla painettuna, se loi mielestäni mukavasti tunnelmaa.
"Valmistaudun aikaan, kun rakkaani, kuin minä,
on häijyn ajan kolhima ja nukkavieru,
kun tunnit veren kuivaavat ja uurtavat otsaan
rypyt ja viivat, kun nuori aamu
tarpoo iän jyrkännettä yöhön
ja kaikki kaunis, jonka kuningas hän nyt on,
häviää tai jo hävinnyt silmistämme
ja kallis nuoruus viedään varkain.
Tuon ajan tähden varustaudun
tuhoavan iän julmaan veitseen,
ettei se koskaan viiltäisi muistoista
rakkaani ihanaa kauneutta, jos viekin rakkaani.
      Näihin mustiin viivoihin on kaiverrettu kauneus,
      ne elävät, ja hän niissä, ikuinen vehreys."

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Prinsessa Sultana - Saudi-hovin kapinallinen / Jean Sasson

Olen lukenut Jean Sassonin Prinsessa -kirjoja joskus hamassa nuoruudessani ja muistelen niiden kuvaaman maailman ihmetyttäneen silloin aikanaan. Sitten isäni toi minulle lahjaksi muutaman löytönsä ja palasin taas Saudi-Arabiaan... Nuorempana muistan kauhistelleeni kovasti Prinsessan maailmaa, näin vanhempana ja paatuneempana shokki ei tunnu yhtä suurelta vaikka tarina edelleen ikävä onkin. Sen sijaan huomasin miettiväni enemmän prinsessaa itseään, rahaa, poliittista tilannetta... Jonkinlaista muutosta on siis tapahtunut noin kymmenessä vuodessa?

Prinsessa Sultana oli tavallaan hiukan ristiriitainen hahmo, tulisieluinen, rohkea prinsessa, joka kuitenkin on uskontonsa ja kulttuurinsa sitova. Sultanan sydän on paikallaan ja hänellä tuntuu olevan halua auttaa, mutta itse auttaminen tuntuu vain olevan Saudi-Arabiassa kovin vaikeaa. Kaiken tämän vastapainoksi, Sultana tuntuu olevan hiukan hemmoteltu. Hän purkaa surunsa ja ahdistuksensa pulloon ja salailee juomistaan perheeltään - onhan alkoholin nauttiminen periaatteessa kiellettyä islamissa (olkoonkin että rikkailla Saudi-prinsseillä tuntuu olevan varsin reilun kokoiset baarikaapit).

Jollain tavalla kuvaukset Saudi-hovin jäsenistä muistuttavat melkein kuin isoja lapsia, joilla vain on rajattomasti rahaa ja valtaa. Toiset ihmiset ja eläimet ovat leluja, joita rahalla voidaan hankkia ja kun leluun kyllästyy, on helppoa hankkia taas uusi - rahalla. Naisen roolina on olla joko madonna tai huora, suojeltu ja maailmalta eristetty kodin sydän joka synnyttää lapsia ja hoitaa miestään tai sitten vain vartalo joka tyydyttää tarpeet. Rikas tai köyhä - nainen tuntuu aina olevan miehen armoilla. Sultana kertoo surullisia tarinoita mm. tyttökaupasta, mutta yhtälailla hyviin perheisiin kuuluvista nuorista saudi-tytöistä, joita naitetaan julmille, vanhoille miehille rahan tai poliittisen painostuksen takia.

Rahan käyttö kirjassa tuntuu huikealta. Sultana matkustaa miehensä kanssa New Yorkiin ja lähtee ostoksille, mies antaa mukaan pankkikortin jolla on käytettävissä 500 000 dollaria ja sanoo, että jos raha loppuu kesken, Sultana voi pyytää liikettä laittamaan tavaran syrjään ja pankki hoitaa asian kuntoon seuraavana päivänä. Tavaratalossa shoppaillessaan Sultana huolestuukin kovin siitä, onko hän kuluttanut jo tuon miehensä lupaaman puolikkaan miljoonan, mutta tavaratalon johtaja lohduttaa naista ja sanoo tämän ostaneen vasta 388 000 dollarin edestä. (Tämä siis yhden päivän aikana.) Tavallisen ihmisen näkökulmasta asia tuntuu melkein surrealistiselta. En voi olla miettimättä sitä kuinka paljon helppo raha korruptoi ihmistä.

Tästä mieleni pompahtikin öljyyn, Al-Saudien rikkauden lähteeseen. Mitä tapahtuu Saudi-Arabiassa kun maailman öljyvarannot ehtyvät tai vaihtoehtoiset energianlähteet saavat enemmän jalansijaa? Samalla mietin viime vuosikymmenen tapahtumia, Al-Qaidaa, terrori-iskuja ja sitä ovatko ne vaikuttaneet Sultanan ja hänen perheensä elämään. Entäpä kirjasarjan julkistaminen, kuvittelisin moisten paljastusten olevan vaarallisia Sultanan maailmassa? Yritin hiukan googletella Sultanan vaiheista, mutten löytänyt mitään tuoretta tietoa. Toivottavasti Sultanan piiri on vielä voimissaan.
"Olen aina suuresti kaivannut saada olla yhtä hurskas kuin äitini ja sisareni, mutta minun on myönnettävä etteivät hartaudenharjoitukseni ole olleet moitteettomia. Jo lapsena, kun ensimmäistä kertaa sain kuulla ramadanin rituaaleista, tiesin väistämättä epäonnistuvani niiden  noudattamisessa. Minua esimerkiksi käskettiin pitämään kieleni kurissa ja välttämään valehtelemista, siivotonta kieltä, nauramista ja panettelua. Minun tuli sulkea korvani kaikelta loukkaavalta. Käteni eivät saaneet kurkottaa pahuuteen; jalkani eivät saaneet lähteä pahuuden poluille. Jos tahattomasti sallisin paksun tomun tai sankan savun joutua kurkkuuni, paastoni mitätöityisi. Se ei riittänyt että pidättäydyin syömästä ja juomasta auringonnousun ja auringonlaskun välisen aikana, vaan minua varoitettiin että suuta huuhtoessanikin minun täytyi pitää varani, etten vahingossakaan nielaisi pisaraakaan vettä. Kaikkein tärkeintä oli että minun piti paastota täydestä sydämestäni - mikä tarkoitti sitä, että minun tuli luopua kaikista maallisista huolista ja päästää mieleeni vain Allahia koskevia ajatuksia. Ja lopuksi minun täytyi sovittaa jokainen ajatus tai teko, joka saattaisi estää minua muistamasta Allahia."
 Kirjallinen maailmanvalloitus: Saudi-Arabia

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Mayojen testamentti / Steve Alten

Tiesin jo alkuunsa ettei Mayojen testamentti ole ehkä ihan minun juttuni, mutta joskushan on hyvä kokeilla jotain erilaista, eikös vaan? Tuumasin että periaatteessa kirjassa on ainekset johonkin kiinnostavaan - Mayoja, maailmanlopun ennustuksia (ja mahdollisuus kerätä yksi uusi maa, Meksiko, Kirjallista maailmanvalloitusta varten, köhöm), joten otin riskin.

Tällä kertaa on pakko sanoa että riskinotto ei oikein kannattanut. Ensimmäinen ongelma on lukutottumuksissani. Kopioni Mayojen testamentista on pokkari, elikkäs passeli laukkukirja työmatkoja varten. Yleensä säästän isommat järkäleet suosiolla iltalukemisiksi. Altenin kirja sisältää hyvin tarkasti ja tieteellisesti kirjoitettuja lukuja planeetoista yms. jotka olivat vähän liian hankalia aamu-unisen lukijan tokkuraisille aivoille.

Uskon että moni varmasti nauttii tästä kirjasta, mutta minulle tuli sellainen olo kun olisin katsonut jotakin nopeatempoista action-leffaa. Päähenkilöt jäivät luonnollisestikin vähän ohuiksi koska kirja keskittyi, ihan kirjaimellisestikin, maailmanlopun meininkiin. Sinänsä tässä kirjassa on paljon sellaisiakin aiheita, jotka kutkuttaisivat mielikuvitustani, maailmanlopun ennustus on ihan oikeita, samoin kuin kirjassa kuvatut temppelit, pyramidit ja Stonehenge. Ymmärtääkseni kirjassa esitetyt kuvat symboleista ovat oikeita, ainakin kirjan lopussa on lähdeluettelo. Esitetyt kysymykset, kuten mitä tarkoitusta varten Stonehenge on rakennettu tai kuinka muinaiset ihmiset ovat pystyneet moisiin rakennelmiin, kutkuttivat mielikuvitustani.

Mutta tässä kirjassa oli liikaa tavaraa ja kliseitä, jotenkin tuntui että vähempikin olisi riittänyt. On Mayoja ja muita muinaisia kansoja, temppeleitä, tuhoisia ennustuksia, poliittisia salaliittoja, pakollinen rakkaustarina (tai kaksikin), petetty sulho, kosto, tuhoa, lapsuudentraumoja, avaruusolioita...

Kaikki tietysti riippuu myös siitä mitä kirjailija on halunnut kirjallaan saavuttaa. Actionpläjäyksenä tämä on varmasti ihan mainio, silloin ei ehkä pitäisikään etsiä suuria henkilökuvia tai kasvutarinoita. Minä vain pidän enemmän jälkimmäisten lukemisesta enemän kuin actionista...

Kirjasta on kirjoitettu aiemmin  Kirjamielellä-blogissa. 
"On mahdoton kuvitella, miten Andien intiaanit ovat kyenneet kuljettamaan 100 tonnia painavia tai sitäkin painavampia kiviä etäisestä kivilouhimostaan yli 15 kilometrin päästä ja sovittamaan ne sitten täydellisesti toisiinsa linnoituksen muuriksi. (Yksikin kahdeksan- ja puolimetrinen hirvitys painaa runsaat 300 tonnia.) Arkeologit, jotka yhä ponnistelevat selittääkseen tämän käsittämättömän taidonnäytteen,  ovat yrittäneet mallintaa muistomerkin rakentamista kuljettamalla yhden keskikokoisen lohkareen etäisestä louhoksesta käyttäen hyväkseen aikamme insinööritaitoja ja joukkoja vapaaehtoisia. Tähän päivään mennessä joka ikinen yritys on epäonnistunut surkeasti."

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Sing you home / Jodi Picoult

Tutustuin Jodi Picoultin kirjoihin pari vuotta sitten kun nappasin My sisters keeperin (suom. Sisareni puolesta) lentokentältä mukaani matkakirjaksi ja olen ollut fani siitä lähtien. Kaikissa lukemissani Picoultin kirjoissa on ollut kaksi yhteistä piirrettä, ne käsittelevät jotakin eettisesti tai tunnetasolla vaikeaa asiaa ja tilanne kuvataan useiden asiaan liittyvien henkilöiden näkökulmasta. Käänteitä on ja kirjailija ikäänkuin haastaa lukijan joka käänteen myötä miettimään mitä itse tekisi tilanteessa. Picoultin maailmassa, niinkuin oikeassakin elämässä, ongelmat ovat kipeitä ja hankalia eikä helppoja ratkaisuja ole, onnellinen loppu ei ole aina kaikille mahdollinen.

Sing you home on tuorein Jodi Picoultin teos ja jälleen kerran käsitellään arkoja asioita. Tarinan keskiössä on pariskunta, Zoe ja Max, jotka ovat yrittäneet lasta 9 vuotta. Takana on monia ruiskeita, hoitoja, suuria laskuja ja pettymyksiä. Kun Zoen raskaus päättyy kuolleena syntyneeseen vauvaan, pariskunta ajautuu avioeroon. Zoe'ta ajaa tarve tulla äidiksi, Max on väsynyt pettymyksiin ja yrittämiseen. Alkoholiongelmista kärsinyt Max löytää lohdun uskonnosta, Zoe taas rakastuu Vanessaan ja päättää lopulta perustaa tämän kanssa perheen. Ongelmat kärjistyvät siinä vaiheessa kun Zoe haluaisi käyttää hänen ja Maxin hedelmöittämiä alkioita hankkiakseen lapsen Vanessan kanssa. Mitä tekee Max, jonka uskonnon mukaan homoseksuaalisuus on syntiä?

Kirjassa on siis niputettu yhteen parikin tiukkaa aihetta, lapsettomuus ja homoseksuaalisuus. Kuvittelisin kirjat aiheet herättävät keskustelua USAssa mutta onhan tämä ajankohtainen meillä Suomessakin, esimerkiksi YLEn kohutusta Homoillasta ei ole montaakaan kuukautta. Koin että tämän kirjan tarkoitus oli saada lukija ajattelemaan samaa sukupuolta olevien pariskuntien arkea ja heidän vaikeuksiaan. Ennakkoluuloja ja joskus suoranaista vihaakin, joka kohdistetaan sinuun vain siksi että olet erilainen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti Maxin edustama näkemys tuntuukin vaikealta ymmärtää, on Picoult silti mielestäni kuvannut myös Maxia ja hänen tilannettaan reilusti ja lempeästi.

Vähän yllätyksekseni huomasin että minun oli vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Sitä oli mukava lukea, mutta taisin odottaa siltä liikaa. Niin kai voi käydä silloin kun lukee sellaisen kirjailijan teosta, jonka aikaisempia töitä on rakastanut. Halusin pitää tästä kirjasta ja halusin että se olisi loistava. Se ei ole huono, vaan ihan mukava lukukokemus. Mutta vain ihan mukava.

Kirjan kaveriksi on muuten tehty myös soundtrack, jossa on kappale kirjan kappaletta kohden. Kirjaston kirjassa ei valitettavasti ollut mukana levyä, olisi ollut mielenkiintoista kuunnella sitä lukiessani. Kirjassa Zoe nostaa esiin ajatuksen siitä kuinka jokaisella ihmisellä on oma soundtrack, joka koostuu musiikista, joka on jollakin tapaa ollut merkityksellistä henkilön elämässä. Mielenkiintoinen ajatus, jäin miettimään sitä millainen minun elämäni soundtrack on...
"This is true of anyone: the music we choose is a clear reflection of who we really are. There is a lot you can tell about the person who lists Bon Jovi among his favorites. Or, for that matter, Weezer. Or the origal cast recording of Bye Bye Birdie.
I first used the mix tape test to check romantic compatibility in high school, when my boyfriend insisted on playing one Journey track over and over again on his car stereo whenever we were steaming up the windows. He'd stop in the middle of whatever we were doing to belt out the chorus. I should have known better than to trust a man who loves power ballads."

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Tyttöystävä / Karolina Ramqvist

Tyttöystävää lukiessa tuntuu kuin lukisin Sopranosia naisten näkökulmasta. Päähenkilö, Karin, on rikollisen tyttöystävä.  Johnin työnkuvaan kuuluu aseellisia ryöstöjä, pahoinpitelyjä, huumeita. Karin rakastaa Johnia, elämäntapaakin osittain. Karin asuu hienossa Johnin hänelle ostamassa talossa, jossa on merinäköala ja huoneet jotka näyttävät hotellihuoneilta. He ostavat hienointa ja kalleinta. Kun John on "töissä", Karin vaeltelee ympäri suurta, tyhjää taloa, on kuin yksinäinen kuningatar joka odottaa. Odottaa sitä tuleeko John kotiin elossa vai tuleeko poliisi tutkimaan talon. Karin siivoaa kovasti, melkein tyhjässä talossa imuri saatetaan ottaa esiin kolmasti päivässä. Kaiken pitää olla paikoillaan, tahratonta. Melkein kuin Karin siivoaisi omaa elämäänsä.

Karolina Ramqvistin kirjan sankarittaresta on vaikea pitää. Karin on pinnallinen, hän myöntää avoimesti pitävänsä rikkaana olemisesta ja siitä, että halutessaan voi "ostaa vaikka koko kaupan tyhjäksi". Hän ei tunnu tuntevan syyllisyyttä tavasta jolla John on rahat ansainnut, korkeintaan hetkittäin Karinissa näkyy epäilyä elämäntavan suhteen. Hän syö salaa e-pillereitä, koska ei halua saada lapsia jotka eläisivät samanlaista elämää. Silti mietin onko lapsettomuus Karinille yksi tapa varmistaa helpompi ero mikäli elämä kaidalla polulla joskus käy turhan raskaaksi.

Tyttöystävä oli jollain tapaa hämmentävä lukukokemus. En oikein pitänyt Karinista, hän vaikutti  pinnalliselta ja materialistiselta naiselta, joka viis veisasi miehensä tekemistä rikoksista. Toisaalta Karin tuntuu kyseenalaistavan elämäntyylin ja olevan siinä loukussa. Kirjoitustyyli on helppolukuinen ja tehokas, mutta minua häiritsivät jatkuvat viittaukset amerikkalaisgangteri Henry Hilliin ja hänen vaimoonsa Kareniin.

Kirja jätti hämmentyneen olon. Oliko se todella tarina pinnallisesta naisesta, joka sietää miehensä rikoksia koska pitää rahasta? Vai tarina rakkaudesta joka kestää jopa toisen hankalan "työn" aiheuttamat paineet? Vai tarina naisesta, joka on valintojensa takia loukussa tilanteessa, josta ei ole ulospääsyä? Oliko kirjassa ja Karinissa syvällisempikin taso, vai kuvittelinko sen vain? En tiedä.
"Ja jos oikein tarkasti mietin, en todellakaan tiedä haluaisinko Johnin tekevän jotakin muuta. Mitä se voisi olla, ja mitä sellainen tulisi maksamaan? En epäröi, etteikö hän olisi hyvä muissakin ammateissa. Hän on hyvä valitsemaan työtoverinsa, hän panostaa alaisiinsa ja saa heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi. Hän on ihminen, joka saa asiat tehtyä ja joka ei vetkuttele.
Hän on ihminen, joka ei petä.
Entä minä?
Mitä minä tekisin?
Olen aina pitänyt itseäni kunnianhimoisena ihmisenä, mutta jollakin tavalla suuri osa siitä katosi kun tapasin Johnin. Halusin yksinkertaisesti olla hänen tyttöystävänsä."