tiistai 30. elokuuta 2011

Sukujuhlat / Håkan Nesser

Suku on pahin, niin sanotaan. Ja sukujuhlissa saattaa sattua ja tapahtua kaikenmoista, siksi nappasin mukaani tämän Nesserin uutuuden. Sukujuhlat on Nesserin Barbarotti-sarjan ensimmäinen osa ja kummallisella tavalla koukuttava kirja. Se etenee hitaasti ja vähän vaivihkaisesti, kuin todellista elämää jäljitellen. Ja silti sivuja on vain pakko kääntää, koska kerronta kaikessa arkisuudessaankin vie mukanaan.

Vaikka Sukujuhlat onkin dekkari, suuremman painon siinä saavat ihmissuhteet ja henkilöiden kuvaus, mikä muuten onkin kirjan parasta antia. Ja se arkisuus, josta jo mainitsinkin. Nämä ihmiset eivät ole kummallisia romaanihenkilöitä, vaan he voisivat asua vaikkapa naapurissani. Onnellisen näköinen ulkokuori voi pettää.

Sukujuhlissa ollaan viettämässä perheen eläkkeelle jääneen isän ja esikoistyttären yhteisiä syntymäpäiviä. Vanhempien avioliitto on väljähtynyt jo aikoja sitten, jos se koskaan nyt on kunnossa ollutkaan. Karl-Erik on kotidespootti, joka ei juurikaan vaimonsa mielipidettä kysele, ei edes niin tärkeissä asioissa kuin talon myynnissä tai Espanjaan muutossa. Ja vaimo hiljaisesti inhoaa miestään ja ajattelee tappavansa joko tämän tai itsensä. Mutta eiväthän eläkkeellä olevat käsityön opettajat murhaa...

Lapset ovat samaa luokkaa. Täydellinen esikoistytär Ebba on menestynyt lääkäri ja kahden pojan äiti. Pojista vanhempi, Henrik, opiskelee ensimmäistä vuotta lakia ja vaikuttaa yhtä täydelliseltä kuin äitinsäkin. Ebban veli, Robert, on perheen musta lammas, ihminen, joka on aina etsinyt ja yrittänyt, onnistumatta. Robertin viimeisin tempaus, tosi-tv -sarjaan osallistuminen, on nolannut koko perheen ja hankkinut Robertille mediassa epämiellyttävän lempinimen, Runkku-Robert. Perheen toinen tytär, Kristina, elelee mukavaa ja vaurasta elämää tv-tuottajamiehensä ja pienen Kelvin-poikansa kanssa.

Tämä seurue siis alkaa joulukuisena päivänä juhlia syntymäpäiviä. On asioita, joita ei sanota ja jotka painavat tunnelmaa. Kun Robert lähtee ensimmäisenä iltana tuulettumaan eikä olekaan palannut seuraavaksi aamuksi, osa perheestä tuntuu melkein helpottuneelta. Mutta seuraavana yönä katoaa Henrik... Päivien kuluessa alkaa käydä selväksi että on aika kutsua poliisi. Gunnar Barbarotti on nimestään huolimatta ruotsalainen poliisi. Eronnut, niin kuin dekkareiden poliisit yleensäkin. Gunnar käy jonkinlaista keskustelua jumalan kanssa, ehdottelee diilejä, laskee pisteitä. Hän ei ole mikään mikään superkyttä, vaan monella tapaa aika tavallinen, mukava mies.

Nesser antaa lukijalleen ison nipun johtolankoja, enemmän kuin Barbarotti-poloiselle, joka joutuu hitaasti etsimään ja availemaan solmuja. Mutta kaikkea ei toki lukijallekaan paljasteta, joten yllätyksellisyys säilyy mukavasti. Henkilöiden elämä jaikessa yksinäisyydessään painostavaa, heidän puolestaan tulee melkein paha olo. Jolleivat he olisi itse osa luomaansa ongelmaa.
(Rosemarie miettii elämäänsä ennen syntymäpäiväjuhlien alkua.)"Käsityönopettajattaren viimeiset päivät ja kuolema, hän ajatteli hetkistä myöhemmin vajotessaan keittiönpöydän ääreen tuolille päivän kolmas kuppi edessään. Ihan käypä kirjan tai näytelmän nimi, hän arveli, mutta sen sisällön keskellä kyhjöttäminen ei totisesti ollut mikään pöyhkeilyn aihe.
Uhhuh, kohosi vastalause jostakin hänen aivojensa toistaiseksi oikomattomasta kolkasta, en minä totisesti yleensä näin paljon lohduttomuutta kasaa ympärilleni. Onko mahdollista että minulla oli aamulla pieni halvauskohtaus? Jos edes polttaisin, voisin vetäistä hermosauhut.
Mikä minun ajatuksiani tänään vaivaa? mietti Rosemarie Wunderlich Hermansson. Kello on vasta kymmenen. Nukkumaanmenoon oli yhä aikaa yli puoli vuorokautta, ja huomenna taloon alkaisi virrata lapsia ja lapsenlapsia kuin... niin kuin mitä?
Pakkomobilisoituja sotilaita peruttuun sotaan?
Elämä, missä on teräsi?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti