keskiviikko 30. marraskuuta 2011

No onkos tullut kesä

... nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille? Tätä taitaa nyt moni miettiä, viime viikonloppuna pongasin kävelylenkilläni pajunkissoja. Joku urheansorttinen kasvikin yritti vähän vihertää. Ehkä juuri tästä syystä minulla on joulumieli vielä ihan kateissa, ihmettelen vain kun joka paikassa soivat joululaulut ja kaupat ovat täynnä tilpehööriä. Mutta niin, jouluun on todella alle kuukausi... Millähän sitä saisi itsensä vielä tajuamaan sen?!

Loppuvuosi on meilläpäin tohisevaa juhlakautta, iso nippu syntymäpäiviä kilpailee samoista päivistä pikkujoulujen ja muiden touhujen kanssa. Kivaa aikaa mutta kiireistä, kalenterini on pullollaan kaikenlaisia listoja tehtävistä ja muistettavista asioista. Pitäisi leipoa, muistaa ostaa kaupasta sitä sun tätä ainesta ja lenkkeilläkin pitäisi niin kauan kun vielä kelejä piisaa... Huhhuh. Onneksi kaikki tämä touhu on kivaa hommaa ja tehdään hyvien hetkien ja kivojen muistojen eteen.

Kumma kyllä, lukemiselle aikaa on riittänyt, kenties aamuiset ruuhkat ovat entisestään hidastuttaneet bussiani... Marrakuussa luin 15 kirjaa (+ 4 sarjakuvaa), luettuja sivuja kertyi 6046. Englanniksi luin tässä kuussa vain kolme kirjaa. Kuukauden parhaita kuului P. ôtién ja Li Kunwun sarjakuvateos Minun Kiinani 1. Isäni aika, jonka pyörteisiin tempauduin täysin. Innostuin myös Tess Gerritsenin Hiljaisesta tytöstä ja Philippa Gregoryn The Cousins War -sarjan kolmannesta osasta, The Lady of Riversista sekä Barbara Demickin Suljetusta maasta. Ja Guy Delislen matkasarjakuvista, erityisesti Burmasta... Ja ... Summa summarum, ei yhtään hullumpi lukukuukausi!

Pakko on myöskin jakaa kanssanne eilinen kirjastokokemukseni. Päädyin nimittäin käymään erään vanhemman herrasmiehen kanssa keskustelua jälleensyntymästä. Pohdiskelumme Bestseller-hyllyn kulmilla päättyi siihen että herra totesi että varmaan olisi kurjaa uudelleen syntyä sittasontiaiseksi. Siihen en voi kyllä väittää vastaan! Mutta oli hauskaa ja ainakin minulle aika harvinaistakin herkkua päästä keskustelemaan jonkun kanssa kirjastossa, tätä voisin kokeilla useamminkin. Ajaudutteko te koskaan keskusteluihin kirjastossa ventovieraiden kanssa?

Nyt olisi ohjelmoitava aivonsa joulun odotukseen, muutamat pikkujoulut olisi vielä juhlittava, paketteja hankittava ja suklaata valmistettava. Ajattelin tehdä jouluksi omat konvehdit, olemme miehen kanssa hurahtaneet raakasuklaaseen - ajatus terveellisestä suklaasta tosin tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olen onnistunut myös haalimaan kirjastosta melkoisen kasan luettavaa - aimo kasa varauksiani saapui ja niin iloinen kuin olenkin näistä aarteistani, vähän myös ahdistaa ajatus siitä että ne kaikki pitäisi ehtiä lukea kuukaudessa, listallani ovat mm. Murakamin 1Q84-kirjat, jotka eivät ole ihan siitä kevyimmästä päästä... Itsenäisyyspäivää varten olen työstänyt yhtä tietysti kotimaista herkkupalaa, joka mielestäni sopii päivään oikein hyvin.

Haasteiden puolella minulla on auki vain Kirjallinen maailmanvalloitus, joka edistyi viime kuussa peräti neljällä maalla, käväisin Tanskassa, Israelissa, Makedoniassa ja Pohjois-Koreassa.

Päätin avata kommentointimahdollisuuden muillekin kuin rekisteröityneille käyttäjille. Olen myös lisännyt jokusen uuden tunnisteen käyttöön ja mietiskelen muitakin pieniä muutoksia. Parannusehdotuksia otan muuten aina vastaan, kommenttiboksi on avoinna!

Marraskuun luetut:
    Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister
    Hallandin murha / Pia Juul
    Raamatullinen vuosi / A. J. Jacobs
    Merkintöjä Burmasta / Guy Delisle
    The Lady of The Rivers / Philippa Gregory
    The Women of the Cousin's War / Philippa Gregory, ...
    Oppinut neiti / Kaari Utrio
    Minishoppaaja / Sophie Kinsella
    Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen
    Layla / Jari Tervo
    Minä, Katariina / Laila Hirvisaari
    Minun Kiinani 1. Isän aika / P. ôtié, Li Kunwu
    Shenzhen, Pjongjang / Guy Delisle
    A Fair Maiden / Joyce Carol Oates
    Koko kadun kasvatti / Maeve Binchy
    Tarkoin vartioitu talo / John Boyne
    Aleksanterin opettaja / Annabel Lyon
    Kramppeja ja nyrjähdyksiä: Nuorten naisten maailma...
    Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
    Suljettu maa / Barbara Demick

tiistai 29. marraskuuta 2011

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut tulivat minua vastaan kirjastossa ja pelkkä nimi sai minut nappaamaan kirjan mukaani. Miten suloinen pieni kirja, oikein sopiva pimeään, kylmään ja vähän ankeaan marraskuuhun! Sen lukeminen tuntui samalta kuin täydellinen kuppi kaakaota ulkolenkin jälkeen, kenties sellaista kaakaota jota Lillian keitti äidilleen... Suklaata, kanelia, anista, appelsiinia - päällä syntinen annos kermaa...

Tämä kirja on nimensä mukaisesti lempeä. Se muistuttaa minua etäisesti Maeve Binchyn kirjoista, sillä erotuksella että kirjan kieli on vivahteikkaampaa ja vetää tehokkaammin mukaansa. Tarinan keskiössä on ravintolaa pyörittävä Lillian, joka jo nuoresta oppii että oikeanlainen ruoka voi täyttää monta tarvetta. Miellyttävä ja kiinnostava filosofia. Lapsena Lillian tutustuu ruoanlaittoon isänsä lähdettyä, äitinsä uppouduttua kirjoihin - aikuisena Lillian pyörittää viihtyisää ravintolaa, jossa hän järjestää Lempeiden makujen kokkauskurssia.

Juoni pyörii, hiukan novellikokoelman tapaan, kurssilaisten tarinoiden ympärillä. Jokainen on tullut kurssille omista syistään, joku hakee yhteyttä menetettyyn rakkaaseen, joku etsii itseään, joku haluaa muistaa... Kaikille Lillianin kurssi tarjoaa paitsi suussasulavia herkkuja, myös jotain tärkeämpää.

Elämän lämpimät maut oli miellyttävä ja aika makoisakin lukukokemus. Pientä miinusta tulee kirjan pituudesta - sivuja on vain 216 ja tarina ehkä siksikin vähän ohueksi. Suosittelen hyvän mielen kirjaksi. :)
"Kostutettujen keksien päälle Ian lusikoi kerroksen kermaista Mascarpone-valkuaisseosta, joka putosi alas pehmeästi kuin untuvapeite sänkyyn. Kun keksit oli peitetty, hän vuoli kermanvaalealle pinnalle terävällä veitsellä ensin tumman suklaan samettimaisia hiutaleita, sitten maitosuklaan kihartuvia lastuja. Hän toisti näitä työvaiheita, kunnes kulho oli lähes täynnä - kakun, kerman ja suklaan torni. Aikuisten rakennuspalikoita, Ian tuumaili ja päällysti koko komeuden ihanan pehmeällä kerroksella valkoista suklaata ja kermavaahtoa."
NAM!

Sivuja: 216
Kirjasta lisää: Lumiomena, Uppoa hetkeen

maanantai 28. marraskuuta 2011

Hallandin murha / Pia Juul

Hallandin murha oli minusta monimutkainen pieni kirja. Se teki vahvan vaikutuksen, mutta kirjoittaessani tätä huomaan etten oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Alunperin erehdyin luulemaan Hallandin murhaa dekkariksi, mutta olinkin hakoteillä, tosin vain aika vähän. Hallandin murha nimittäin kuvaa sitä, millaista murhan uhrin perheellä on - järkytystä, surua, hautajaisia ja muita käytännön asioita.

Pääosassa on kirjailija Bess, jonka avopuoliso, Halland, löydetään eräänä aamuna ammuttuna. Hallandin murha laittaa Bessin surun ja uupumuksen sekä sekavien tunteiden syöksykierteeseen. Bessin tunnemyrsky tuntuu aidolta ja koskettavalta, siinäkin määrin että välillä kirjan lukeminen tuntuu raskaalta. Suru, epätietoisuus ja pelko riepottelevat Bessiä - ja lukijaakin - ankarasti, loppua kohden aina vain kiihtyvällä tahdilla. Bess unohtelee asioita ja toimii välillä irrationaalisen oloisesti, tekstissä on ajoittain pitkiä kappaleita, jotka melkein ryöppyävät Bessin erilaisia ajatuksia, niiden lukeminen oli työlästä mutta samalla se antoi aidon oloisen kurkistuksen tuskaisen ihmisen mieleen.

Kirja jää minusta vähän kesken, mutta se tuntuu ehkä tässä aidolta. Vaikka elokuvissa onnellinen loppu onkin murhaajan löytyminen, ei se varmaankaan aina oikeassa elämässä riitä asioiden korjaamiseen. Huomaan että tästä tulee tavallista lyhyempi teksti, tuntuu että toistan vain sanoja suru ja järkytys. Vaikea kirja, mutta jätti suuren vaikutuksen.
"Kun he olivat lähteneet, menin olohuoneen lattialle makaamaan. Missään muualla en voinut olla, kaikki huonekalut olivat vääriä. Makasin lattialla, odotin, olin tyhjä, en uskaltanut ajatella mutta ajatukset laukkasivat, sitten oli taas hiljaista, tyhjää, minua kuvotti ja väsytti, mutta tuijotin vain eteeni. Huomasin että katon rajassa oli hämähäkinverkkoja, ja kaikkein rakentavin ajatus syntyi päässäni eikä sekään ollut rakentava, sillä en noussut poistamaan hämähäkinverkkoja."
Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Erjan lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Tanska
Satun luettujen minihaasteet - pienkustantamot: Atena
Sivuja: 203

lauantai 26. marraskuuta 2011

Raamatullinen vuosi / A. J. Jacobs

Tähän kirjaan törmäsin kirjamessuilla Nemon standillä. Idea kirjan takana oli siinä määrin hullu - ja mielenkiintoinen, että kirja jäi kummittelemaan mieleeni. Kirjastosta se onneksi löytyi, jopa ilman jonotteluja. Raamatullinen vuosi on dokumentti erään miehen uskonnollisesta kokeesta, A.J. nimittäin päättää elää vuoden yrittäen noudattaa Raamatun kaikkia käskyjä niin kirjaimellisesti kuin vain mahdollista. Huikea idea, jo pieni Kymmenen käskyn muisteleminen tuo mieleeni monta kimuranttia ja mielikuvitusta kutkuttavaa tilannetta.

Jacobs on New Yorkissa asuva kirjailija, jonka perheeseen kirjan aloittamishetkellä kuuluvat Julie-vaimo ja pieni Jasper-poika. Toki minua kiinnostaa kuulla se, millaista on elää vuosi vaikkapa leikkaamatta partaansa tai käyttämättä vaatteita joissa on yhdistetty villaa ja pellavaa. (New Yorkissa onneksi toimii testaajia, jotka tutkivat ovatko vaatteesi epäpuhtaita.) Yhtä lailla minua kuitenkin kiinnostaa seurata taustajoukkojen arkea, sitä millaista on kun miehesi elää vuoden tavallisen kansalaisen näkövinkkelistä oudosti. Vanha Testamentti mm. määrittelee että kaikki jonka päällä nainen kuukautistilansa aikana istuu tai makaa, muuttuu epäpuhtaaksi. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisia tilanteita Jacobsin perheessä...  Entä kuinka kasvatetaan pientä poikaa ilman valkoisien valheiden käyttöä? Ja entäs kurinpito? Annetaanko keppiä vaiko kivitetään?

Jacobsin kirja on hauska ja oikeasti myös lämmin kirja erään miehen matkasta kohti henkisyyttä. Vaikka Raamatun kirjaimellinen noudattaminen tarjoaakin hauskoja uuden ja vanhan kulttuurin yhteentörmäyksiä ja kurkistuksia amerikkalaiseen uskonnollisuuteen monissa, värikkäissä muodoissaan, on se minusta myös tavallaan kasvutarina. Pidän siitä että Jacobs vaikuttaa haluavansa aidosti tutustua juutalaiseen uskoon ja yrittää löytää uskonnon merkityksen itselleen, ei siis vain pelleile sandaaleissa vuotta saadakseen aikaan kirjan ja sille lukijoita. Hän oivaltaa vuotensa aikana asioita mm. kiitollisuudesta ja vanhempien kunnioittamisesta sekä puutteenalaisten auttamisesta. Ihan hienoja asioita, joiden muistaminen tekisi hyvää minullekin.
"Kiittäkää kaikesta. - 1. kirje Tessalonikalaisille 5:18 263. päivä. Huomaan olevani muuttumassa ääri-ihmiseksi -ainakin joillain elämänalueilla. Kuten pakkomielteessäni olla kiitollinen. En osaa lopettaa.
Juuri nyt painan hissin nappulaa ja olen kiitollinen, että se saapuu nopeasti.
Astun hissiin ja olen kiitollinen, ettei hissin hihna katkennut ja antanut minun pudota alas.
Ajan viidenteen kerrokseen ja olen kiitollinen, ettei minun tarvinnut pysähtyä kolmannessa tai neljännessä kerroksessa.
Astun ulos ja olen kiitollinen, että Julie jätti oven lukitsematta, ettei minun tarvitse kaivaa esiin King Kong -avaimenperääni.
Astun sisään ja olen kiitollinen, että Jasper on kotona ja että hän on terve ja ahmii ananaslohkoja.
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutisen itsekseni 'Kiitos... kiitos... kiitos'.
Tämä on outo tapa elää, mutta samalla myös hieno ja väkevä. En koskaan ennen ole ollut näin tietoinen tuhansista pienistä hyvistä asioista - tuhansista asioista jotka sujuvat hyvin joka päivä."
Sivuja: 448
Satun luettujen minihaasteet - kustantamot: Nemo
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Israel
Kirjasta lisää: Kirjailijan kotisivut

perjantai 25. marraskuuta 2011

Merkintöjä Burmasta / Guy Delisle

Luin vähän aikaa sitten ensimmäiset kaksi Guy Delislen sarjakuvallisista matkakirjoista, Pohjois-Koreaan ja Shenzeniin sijoittuvat teokset ja tykkäsin niin kovasti, että päätin etsiä hyppysiini myös sarjan kolmannen suomennetun teoksen, Merkintöjä Burmasta. Kirjaa oli etukäteen kehuttu sarjan parhaaksi ja nyt luettuani olen valmis allekirjoittamaan tämän.

Kaikki kolme kirjaa ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, mutta Burma-osasta näkee että maassa on vietetty selkeästi pisin aika. Aikaisemmissa kirjoissaan Delisle on ollut maissa muutaman kuukauden työmatkalla, Burmassa taas Delisle oli matkalla perheensä kanssa kokonaisen vuoden. Se näkyy. Perhe tuo sarjakuviin uudenlaisia juttuja tuttujen vieraan kulttuurin ihmettelyjen lisäksi, vaimon työskennellessä MSF -järjestössä (Médecines Sans Frontières, Lääkärit ilman rajoja) Delisle on kotona heidän pienen poikansa kanssa. Kirja kuvaakin paitsi Burmaa myös tuon järjestön toimintaa ja heidän kohtaamiaan vaikeuksia mm. Burmassa työskentelyssä.

Kirjassa on paljon Delislen töille tyypillisiä lempeitä oivalluksia, piirrostyyli on miellyttävän yksinkertainen. Sarjakuvissa vilahtelee pieniä "tietoiskuja" esim. Burman historiasta, kirja käy siis samalla pienestä ja kevyestä Burma-aiheisesta tietoiskusta. Ainakin minä huomasin taas oppivani jotakin uutta ja järkyttyvänikin - tiesittekö Burma on yksi suurimmista Oopiumin tuottajamaista tai että Burmassa on alueita joissa 86% väestöstä piikittää heroiiniä ainakin kerran päivässä? Alue sijaitsee lähellä ns. kultaista kolmiota, jossa huumekauppa lieveilmiöineen käy kuumana. Tämän luettuani ymmärrän myös sen että tämä sarjakuva on samalla myös tärkeä kirja. Se viestii huolestuttavia asioita Burman tilanteesta ja ihmisten avuntarpeesta.

Ihastuin hirmuisesti tähän kirjasarjaan, lukisin mielelläni lisääkin, mutta vaikuttaa siltä ettei uutta matkakirjaa ole ihan heti tulossa. Harmi. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille sarjakuvista pitäville! Mainostan myös vähän Delislen kotisivuja, sieltä löytyy näytteitä kirjan stripeistä sekä mm. valokuvia Burmasta yhdistettynä Delislen kuvitukseen samasta aiheesta. Kannattaa samalla myös kurkistaa näytteitä herran muusta tuotannosta!

Kirjasta lisää: Booking it some more, Delislen kotisivut

torstai 24. marraskuuta 2011

The Lady of The Rivers (suom. Sininen herttuatar) / Philippa Gregory

Viime kuussa mieheni vihjaili (tai no, melkeinpä suoraan sanoi) että synttäripaketissani olisi Philippa Gregoryn tuorein teos, Ruusujen sodan aikaan sijoittuva The Lady of the Rivers. Arvatkaapa oliko tuskallista odotella hetkeä jolloin pääsen pakettini avaamaan? No oli!! Pidän kovasti Gregoryn tyylistä tehdä kirjojensa kautta historiaa eläväksi, olen nauttinut kovasti hänen Tudors-sarjastaan ja uudempi The Cousins War -kirjasarja saattaa olla jopa Tudoreita kiehtovampi... Sarjan ensimmäinen osa, kertoi Elizabeth Woodvillestä, joka yllättäen nousee nuoren lesken asemasta Englannin kuningattareksi, toinen taas Margaret Beaufortista, jonka tavoitteena on nostaa poikansa valtaistuimelle.

The Lady of the Riversin päähenkilönä on Jacquetta, mahtavan Luxembourgin suvun vesa. Jacquettalla, jonka suku periytyy itsestään veden jumalatar Melusinasta, on näkemisen lahja. Jo nuorena, tutustuessaan vangittuun Jean D´Arciin, hän oppii että näyt voivat olla kohtalokkaita nuorelle naiselle... Eräänä elementtina kirjassa ovat Tarot-kortit, kirjan alussa Jacquetta vetää pakasta Onnenpyörän kortin. Se tarkoittaa elämää ja sitä, kuinka onni voi nostaa henkilön hyvin korkealle tai paiskata maahan. Tämän tulee Jaquetta elämässään oppimaan...

Tyyliltään kirja on taattua Gregoryä. Kuten yleensäkin, ovat Gregoryn naiset voimakastahtoisia ja persoonallisia ja heidän elämäntarinansa ovat kertomisen arvoisia. Pidänkin kovasti Gregoryn tavasta nostaa esiin unohduksiin vaipuneita historian henkilöitä ja antaa heille se näkyvyys, jonka he kenties ansaisivat.

Joskus lukiessani tämän tyyppisiä kirjoja, jään miettimään millaisiä nämä kohtalot tai ihmiset olisivat nykyaikana. Monesti avioitunut Henrik VIII ei olisi katkonut vaimoiltaan kauloja, luultavampaa olisi että nämä olisivat muuttaneet pois maasta ja kirjoittaneet paljastuskirjan. (Tai ainakin Katherine Howard olisi... Anne Boleyn olisi fiksuna naisena saattanut pysyä hiljaa...) Jacquettan kohdalla luulen että hän olisi luonut mielenkiintoisen ja menestyksekkään uran ja onnistunut silti olemaan vaimo ja äiti - loihan Jacquetta jo omanakin aikanaan melkoisen uran kuningattaren hovineitona ja 16 lapsen äitinä. Kirjoittaessani The Cousins War -kirjasta, kaipailin lisää näkyvyyttä kuningatar Margaret Anjoulaiselle ja oli kiva huomata, että toiveeseeni vastattiin näinkin pian, The Lady of The Rivers on nimittäin pitkälti myös Margaretin tarina, olihan Jacquetta juuri hänen palveluksessaan.

Vaikka poliittiset kiemurat ovatkin kirjassa hurjan mielenkiintoisia, minulle tämä kirja on silti ennen kaikkea rakkaustarina. Sellainen aito rakkaustarina, joka ei pääty siihen että rakastavaiset saavat toisensa - sehän on vasta alku. Siihen kuuluvat kodin laittaminen, syntymät ja kuolemat, ilot ja surut... Minusta Jacquettan ja Richardin vuosien saatossa kestävä rakkaus oli lämmittävää ja liikuttavaa, sitä oli kaunista seurata. Ainoa pikkuisen negatiivinen seikka kirjassa ovat taistelut ja lukuisat ladyt ja lordit joiden nimiä en aina tahtonut muistaa...
"When he leaves me that night, he is still torn between delight that we are to marry, and remorse that he has led me into trouble. I sit up at my window, my hand on my belly, and I look at the moon. Tonight there is a new moon, in the first quarter, a good moon for new beginnings, new hopes, and for the start of a new life. On a whim, I take out the cards that my great-aunt gave me, and I spread them out face down before me. My hand hovers over one card and then another, before I choose one. It is my favourite card of all: the Queen of Cups, the queen of water and of love, Melusina's own card, a card of insight and tenderness. A girl whose card this is will be a queen herself, a beloved queen."
Sivuja: 467
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja


keskiviikko 23. marraskuuta 2011

The Women of the Cousin's War / Philippa Gregory, David Baldwin, Michael Jones

Alkuun pieni tunnustus - seikkailtuani taas kerran Amazonissa, löysin tämän Philippa Gregoryn uuden tietokirjan. Ja halusin sen. Oikein kovasti. Ostoskorissa taisi olla jo muutama muukin juttu, mutta en antanut sen häiritä. Ja kun Cousins War -sarjan aikaisemmat osat, White Queen ja Red Queen -kirjatkin sai niin halvalla, napsautin nekin koriin. Ja Piikojen englanninkielisen version...  Ja... Tässä kohdin aloin ymmärtää vähän Himoshoppaaja-sarjan Beckyä. Pakettia odotettiin hartaasti ja tuntui melkein jo joululta kun pääsin ihailemaan kaikkia uusia aarteitani ja sitten istuttiinkin taas nenä kirjassa...

The Women of Cousins War on uudenlainen kirja Philippa Gregoryltä, se on tietokirja jossa Gregory valoittaa hieman tutkimusta kirjojensa takana. Minusta oli mielenkiintoista päästä näkemään minkälaisen rungon ympärille Cousins War -kirjasarja oli rakentunut.Tempauduin mukaan jo esipuheessa, jossa Gregory kertoo kirjoittavansa historiallista fiktiota antaakseen historian varjoihin jääneille naisille äänen, noina aikoina kun merkittäväkin nainen jäi miesten rinnalla vain merkinnäksi marginaaliin.

Kirjassa Gregory siis esittelee Cousins War -sarjan kolme ensimmäistä naista, kertoen millaisia historiallisia faktoja ja olettamuksia voimme naisista tehdä. Tavallaan kai voisi ajatella kyseessä olevan hänen kirjojensa selkärangan, fiktion ollessa lihaa luiden päällä. Esittelyyn pääsevät siis Jaquetta, Elizabeth ja Margaret, erilaiset mutta vahvat naiset jotka omalta osaltaan ovat muokanneet Englannin historiaa.

Tapaamme Jaquettan, ranskalaisen prinsessan, josta ensimmäisen avioliittonsa myötä tulee yksi Englannin ylhäisimmistä naisista ja joka myöhemmin uhmaa itseään kuningasta saadakseen naida miehen jota rakastaa. Tutustumme kuvankauniiseen Elizabethiin, joka melkeinpä taianomaisesti hurmaa itseään nuoremman Englannin kuninkaan ja nousee vallan ytimeen, vain maksaakseen siitä lopulta kalliin hinnan. Ja tutummaksi tulee myös kovia kokenut, päättäväinen ja älykäs Margaret, joka lopulta onnistuu uhkapelissään ja nostaa oman poikansa valtaistuimelle. Kirjassa myös sivutaan Towerin prinssien arvoitusta...

Tämä tietokirja oli mielenkiintoinen kurkistus siihen taustatyöhön, jota esimerkiksi Philippa Gregory tekee kirjojaan varten. Koska olin tutustunut kahteen ensimmäiseen Cousins War -sarjan kirjaan,  Elizabethistä ja Margaretista kertoviin teoksiin, aukesi tämä tietokirjakin uudella tavalla. Fiktiivisten teosten avulla minulle oli syntynyt jonkinlainen aihio näistä naista, jota sain päivittää faktoilla ja siten tarkentaa ja muokata mielikuviani. Vaikken ollut pitänyt kovinkaan paljon fiktiivisestä Margaretista, mutta lukiessani hänen elämänsä tarinaa, aloin kuitenkin pehmenemään häntä kohtaan ja ymmärtämään häntä.

Tutustuttuani "serkusten sodan" naisiin, huomasin että yksi kiinnostava nainen jäi vielä puuttumaan. Se, joka oikeastaan on eräänlainen vastavoima Gregoryn kuvaamille naisile - Anjoun Margaret. Gregoryn fiktiivisissä teoksissa Margaret jää taustalle, on mukana vain mainintoina keskusteluissa, mutta puhtaasti historiallisia faktoja tarkastellessa uteliaisuuteni herää. Margaret oli poikkeuksellisten naisten parissa kasvanut nainen, joka seitsemän lapsettoman vuoden jälkeen synnytti kauan odotetun pojan. Samoihin aikoihin hänen puolisonsa kuningas kärsi ilmeisesti jonkinlaisen hermoromahduksen, jättäen miehen kuukauksi katatoniseen tilaan. Yorkistien tavoitellessa kruunua oli Margaretin omaksuttava kuninkaan rooli ja taisteltava suojellakseen pientä poikaansa ja mielenterveydeltään haurasta miestään. Melkoinen nainen, kirjoittaisipa Philippa sarjassaan myös hänestä!
"And finally, to me these women are interesting as individuals. They are my heroines, they are my foremothers. To paraphrase Ecclesiaticus 44:1, 'Let us now praise famous women, and our mothers that begat us...' If a woman is interested in her own struggle into identity and power then she will be interested in other women. The lives of these, and the other women, show me a woman can do even without formal power, education, or rights, in a world dominated by men. They are inspirational examples of the strenght of the female spirit."
Sivuja: 306

maanantai 21. marraskuuta 2011

Oppinut neiti / Kaari Utrio

Olen pitänyt kovasti Utrion tuoreimmista, usein autonomian aikaan, sijoittuvista kirjoista, jotka ovat kepeitä ja hauskoja ja omaavat sanavalmiita ja kipakoita sankarittaria. Tämänkään kirjan sankaritar, Sofia Malm, ei petä. Häntä kuvaillaan harmaavarpukseksi, luullaan jopa peikoksi, silti tässä naisessa on itseluottamusta, älyä, sydäntä ja henkistä ryhtiä.

Kirjan juoni on pikkuisen ennalta-arvattava, ainakin minä muutaman luvun jälkeen pystyin jo hahmottamaan tulevat tärkeät juonenkäänteet, mutta eipä tuo haitannut. Minusta tuntuu että Utriolla on, ainakin näissä tuoreimmissa kirjoissaan, melkeinpä tietty sapluuna, jonka mukaan henkilöitä ja tapahtumia on hahmoteltu, sen verran samankaltaisina nämä kirjat mieleeni muistuvat. Mutta kumma kyllä, se ei häiritse minua, Utrioilta en niinkään kaipaa tai edes odota suuria yllätyksiä, nautin vain kiehtovasta kirjallisesta miljööstä, napakasta dialogista ja tietysti siitä rakkaustarinasta...

Tällä kertaa Utrio tarjoaakin kunnioitettavan määrän näyttämöitä tarinalleen, käväisemme mm. Pietarissa sekä Lapissa. Varsinkin tuo Lappi-osuus oli todella kiinnostavaa luettavaa, koska Lapin kansan vaiheet ovat ainakin meikäläiselle jääneet hiukan hämärän peittoon. Utrio onkin tehnyt kiitettävän määrän taustatyötä kirjaansa varten ja paikat, tavat ja tapahtumat alkavat tuntua eläviltä. Helsingin kuvaukset vähän jo hymyilyttävätkin - ainakin ne Vallilan pellot joilla lehmät laidunsivat. Niin on kaupunki muuttunut...

Näyttämöllä taas seikkailevat Smolnassa saakka koulutuksensa saanut kotiopettajatar Sofia Malm sekä taiteileva ja kyllästynyt paroni Christian Hackfelt.Nautittavia olivat myös Utrion sivuhenkilöt, kuten Solbergan kartanon väki ja melkein pelottavankin tomera Anna Pihlman, joka haluaa käännyttää maaorjatkin Raamatun lukuun. Vilahtaapa kirjassa Waltarin Tanssi yli hautojen teoksessakin pyörähtänyt Anna Rehbinder.

Lukutoukkana pidän siitä, että että sankaritar on oppinut neiti ja silti varsin reipaskin ilmestys. Vielä kun saisi lukea kirjan jossa oppinutta naista ei niin katsottaisi nenänvartta pitkin tai kuvattaisi harmaavarpuseksi, johon miehen rakastuminen on ihme... Jonain päivänä...
"Kummallista, miten hiirulainen sai Christianin suutahtamaan joka kerta tavattaessa. Neiti ei ollut varsinaisesti röyhkeä tai julkea eikä puhunut pahaa toisista. Hän vain sanoi mitä ajatteli. Vika oli siinä, että Sofia Malmin ajatukset eivt vastanneet Christian Hackfeltin kuvitelmaa naisten aivoituksista."
Sivuja: 431
Kirjasta lisää: Saran kirjat, Sallan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Booking it some more ja kirjailijan omat kotisivut, joilta löytyy ihania kuvia kirjan tapahtumapaikoista!

lauantai 19. marraskuuta 2011

Minishoppaaja / Sophie Kinsella

Taisin napata itselleni flunssan, koska viime päivät ovat mennyt kuumaa juodessa ja niistäessä. Aivotoiminta oli aika nollissa, siksi Sophie Kinsellan Minishoppaaja oli sopivaa luettavaa. Joskus sitä vaan haluaa laittaa aivot narikkaan ja lukea jotain jossa on taatusti onnellinen loppu.

Niille, joille Himoshoppaaja, Becky Blomwood, ei ole vielä tuttu, kerrottakoon että Becky on pirteä brittinainen, joka rakastaa shoppailua vähän liikaakin. Beckyn rakkaus muotia ja kauppoja kohtaan on saattanut hänet monenmoisiin vaikeuksiin jo kuuden kirjan ajan. Minishoppaaja-kirjassa Beckyn ja Luken tytär, Minnie, on jo ponteva ja vilkas 2-vuotias, jonka aktiivisuus aiheuttaa Beckylle päänvaivaa. Britanniaan on myös iskenyt finanssikriisi, joka tietysti työllistää Lukea, jolle Becky haluaisi järjestää yllätyssyntymäpäiväjuhlat. Tuttuun tapaan mopo karkaa taas Beckyn käsistä...

Himoshoppaaja on Bridget Jonesin ohella ollut yksi chick-lit suosikkejani. Varsinkin sarjan ensimmäiset kirjat ovat ihan hulvatonta luettavaa, mutta tämä tuorein teos ei ihan imaissut mukaan samalla tavalla. Kenties Beckyn tarinaan on enää vaikea keksiä jatkoa, koska kirjailija tavallaan toistaa jo aiemmista kirjoista tutuiksi käyneitä teemoja? Siitäkin huolimatta on myönnettävä että pikku-Minnie on oikeastaan aika makoisa henkilöhahmo, joka todella piristää kirjaa. Silti juoni alkaa tuntua jo kertaalleen kierrätetyltä, Luken huolet, osteleminen, tutut keinot pulasta pelastumiseen...

Sinänsä Beckyn tarinassa on kiinnostaviakin teemoja, minä pidin eniten Beckyn yrityksistä olla hyvä äiti, siihen liittyvistä ylilyönneistä ja epäluuloista. Kirjan kannalta mietin olisiko sittenkin ollut parempi keskittyä näihin uusiin asioihin kirjassa ja jättää shoppailut tällä kertaa vähemmälle? Vai voiko Himoshoppaaja-sarjaa kirjoittaa ilman ostamista?
(Minnie on lastenkasvatusexpertti Nanny Suen arvioitavana.)"- Rebecca, Nanny Sue sanoo ystävällisesti, jos sinulla on asioita, jotka sinun pitää hoitaa, niin älä anna minun häiritä. Tulen mielelläni kauppoihin tai teen mitä tahansa te yleensäkin teette.
- Tätä näin! Yritän kuulostaa luonnolliselta. - Tällainen on meidän tavallinen päiväjärjestys! Kehittäviä leikkejä!
- Ota välipalaa, kulta, sanon Minnielle ja kaivan esiin spelttikeksin, jonka olen ostanut terveysruokakaupasta.
Hän katsoo keksiä epäluuloisesti, nuolaisee sitä vähän ja paiskaa sen lattialle ja kiljuu: - Muffi! Muffi STARBUCKS!
Naamani lehahtaa punaiseksi.
- Starbucks on ... meidän ystävien kissan nimi, sepitän kiihkeästi. - Ja Muffini on toinen kissa. Minnie on todella eläinrakas, etkö olekin, kulta?"
Kirjasta lisää: P.S Rakastan kirjoja, Luettua, Järjellä ja tunteella
Sivuja: 535

perjantai 18. marraskuuta 2011

Hiljainen tyttö / Tess Gerritsen

Olen tainnut lukea vuosien mittaan kaikki Tess Gerritseniltä ilmestyneet romaanit. Ensimmäinen, Lapsen sydän, vei jo mennessään ja Kirurgiin päästäessä olin jo fani. Sitten pikkuhiljaa innostukseni laimeni, Mefisto-klubin tyyliset kirjat eivät innostaneet. Sitten tuli Jääkylmä ja voi, että minä nautinkaan jokaisesta jäisestä ja pelottavasta hetkestä. Oli hieno tunne tajuta että vanha suosikkikirjailija on jälleen löytänyt sen tyylin, joka teidät alunperin toikin yhteen. Mutta Jääkylmän jälkeen oli vaikea lähteä lukemaan Hiljaista tyttöä, toivoin että se olisi yhtä hyvä. Pelkäsin ettei se olisi.

Hiljainen tyttö alkoi hiukan erilaisesti, hapuillen, mutta kiihtyi loppuaan kohden upeasti. Kirja tuli luettua yhden päivän aikana ja varsinkin lopussa kaikki muuttui niin mielenkiintoiseksi että muu maailma melkein katosi. Sain melkein sydänkohtauksen herran rämpyttäessä ovikelloa juuri kriittisellä, pimeällä, hetkellä kirjassa. Ja voi tuska kun tuo sama iloinen ihminen välttämättä halusi kertoa kaikenlaista vaikka KIRJASSA OLI PAHA PAIKKA. Ja voi miten vaikeaa on selittää toiselle miksen voi jättää kirjaa kesken. Enhän minä nyt voi jättää Rizzolia pahaan paikkaan yksin... Hpmhhph.

Vihreä lohikäärme vedestä nousee.
Tuuli kukkiin puhaltaa.
Valkoiset pilvet taivaalla kiitävät.
Musta tiikeri vuorta etsii.

Hiljainen tyttö osoittautui lähes yhtä hyväksi kuin Jääkylmä. Tietyllä tavalla pidin tästä melkeinpä pikkuisen enemmän, koska tällä kertaa pääosassa on suosikkini Jane Rizzoli. Niin ja Aasia ja kiinalaiset runot ja legendat - kyllä! Tällä kertaa Rizzolin ja Frostin huomion saa eräältä Chinatownin katolta löytyneen nuoren naisen tapaus, joka pian laajenee 19 vuotta vanhan joukkomurhan tutkimukseksi. Mutta miten murhaan liittyvät kadonneet tytöt?
"He ovat nyt kumpikin poissa. Ensin tyttäreni ja sitten mieheni riuhtaistiin sylistäni. Miten ihminen jaksaa elää, kun hänen sydämensä on särkynyt - ei vain kerran vaan kahdesti? Mutta tässä minä olen, yhä voimissa, yhä hengissä.
Toistaiseksi."
Kirjan mielenkiintoisin hahmo minun silmissäni oli rouva Iris Fang, joka taisi varastaa shown Rizzoliltakin. Mukavaa ettei Gerritsen tässä kohdin sorru stereotypioiden vietäväksi vaan antaa kiinalaisen viisikymppisen rouvan vetää wushu-koulua. (Ja ehkä pikkuisen hurmata Frostiakin...) Iriksesta kuulisin mielelläni joskus lisääkin, samoin kuin osaston uudesta etsivästä, Johnny Tamista. Jännityksen ystäville tässä on oivallinen makupala, tämä menee vuoden suosikit -kategoriaani.
"Jane ei pitänyt yhteensattumista. Tapahtuihan niitä elämän mutkikkaassa verkossa, mutta hän tunsi aina tarvetta selvittää, mikä oli saanut langat risteämään, oliko kyseessä aito sattuma vai jokin laajempi kokonaisuus, toistuvuus, jonka saattoi hahmottaa vain seuraamalla lankoja niiden alkuun asti. Ja niin hän istui työpöytänsä ääressä ja yritti tehdä juuri siten: seurata viittä erillistä lankaa, jotka olivat traagisesti leikanneet eräässä kiinalaiskorttelin ravintolassa yhdeksäntoista vuotta sitten."
Sivuja: 349
Kirjasta lisää: Luettuja maailmoja, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Layla / Jari Tervo

Minulla on viime viikkoina ollut kyseenalainen ilo lukea kirjoja, jotka ovat toki vahvoja mutta eivät kovinkaan miellyttäviä. Samalla polulla tallataan Laylankin kanssa, tällä kertaa aiheina ovat seksibisnes ja naisten alistaminen.

Laylassa Tervo kuljettaa kahta naista, kahta tarinaa, rinta rinnan. On suomalainen Helena, joka on saanut paljon, koulutusta, pienen Ilmari-pojan, mutta joka on heittänyt sen kaiken menemään. Nyt Helena yrittää ryhdistäytyä ja olla taas äiti Ilmarille - hän rupeaa prostiksi. On kurdityttö Layla, joka ei hääyönään vuoda verta. Layla pakenee henkensä edestä ja päätyy lopulta Suomeen työskentelemään prostituoituna.

Tervo maalaa ankeaa kuvaa seksibisneksestä ja ihmiskaupasta, naisten oikeuksista. Ihan hyvä että tätä asiaa nostetaan esiin, liian helposti sitä tulee tuudittautuneeksi siihen uskoon ettei meillä täällä Suomessa tunneta maailman pahuutta. Varmasti tunnetaan. Miten helpolta Tervo saikaan bisneksen perustamisen ja pyörittämisen näyttämään! Tämän tarinan sankareita ovat laylat ja helenat, jotka kaikesta huolimatta pyrkivät selviytymään. Vieraassa maassa, kielitaidottomina, väärin kohdeltuina ja rankassa ammatissa, hyväksikäytettyinä. Unelmia ja haaveita on kai meistä jokaisella, ne pitävät näitäkin naisia elossa ja liikkeellä.

Laylassa on mukavasti vauhtia ja yllättäviäkin käänteitä, se tekee kirjasta mukavan nopealukuisen. Tyyliltään ja aiheeltaankin se muistuttaa jonkin verran Jarkko Sipilän Takamäki-sarjaa. Kielellisesti minua häiritsi yksi asia - sanan prosti käyttö? En ole koskaan tätä termiä nähnyt käytettävän, mm. myös Takamäki-kirjoista se puuttuu vaikka niissä käytetty kieli tavoitteleekin kadun karheutta.

Layla on aiheuttanut kohtuullisen määrän kohua ja keskustelua mediassa, viimeisimpänä ihmetyksenä on kaiketi Jari Tervon jääminen jälleen pois vuoden Finlandia-ehdokaslistalta. Harmillista, sillä Layla on kyllä oikeastaan yllättävän hyvä, minä pidin tästä enemmän kuin aikaisemmin viikolla lukemastani Laila Hirvisaaren kirjasta Minä, Katariina. Mutta mielipiteitä ja makuja on monia... Luulen kuitenkin että tulen jatkossa lukemaan lisääkin Tervoa.
"- Miljoona vuotta, Helena sanoi.
Hän pysähtyi ja säteili. Ihminen oli ilmestynyt maailmankaikkeuden viisitoistametriseen koivuun yksi millimetri sitten.
Latvasta yksi millimetri alaspäin oli ihmisen aikaa.
Kun Helena oli oppinut tämän, hänen oli vaikea pitää ihmistä maailmankaikkeuden keskipisteenä.
Ihminen ei ollut kaiken mitta. Ihminen oli vain suuruudenhullu, ja sitäkin ihan pienuuttaan.
Se katsoi aurinkoa taivaalla ja peitti sen pikkurillinsä viimeisellä nivelellä.
Ihminen oli olevinaan niin valtava.
Ihminen oli ilmestynyt puun latvaan hetkeä ennen puun kaatumista ja ilmoitti olevansa sekä puun että sen kaatumisen että kaikkien häntä ennen maailmankaikkeuteen ilmestyneiden eläinten, kasvien ja kivien syy.
Jumala oli ihmisen mukaan ilmoittanut näin, Helena sanoi.
- Ihminen on vitun diiva, Verna sanoi."
Sivuja: 362

maanantai 14. marraskuuta 2011

Minä, Katariina / Laila Hirvisaari

Tässä kuussa liikutaankin paljon Pietarin hovissa... No, mikäs siinä... Katariina tuli vastaani kirjaston pikalainahyllyssä. Olen aikaisemmin tainnut lukea yhden Hirvisaaren, joka ei oikein ollut minun juttuni. Ei huono, mutten rakastanutkaan sitä. Finlandia-uutisten siivittämänä ajattelin kuitenkin antaa Laila Hirvisaaren teoksille uuden mahdollisuuden. Ja onhan Katariina toki mielenkiintoinen nainen...

Finlandia-ehdokkuuden napannut Minä, Katariina kertoo Venäjän keisarinna Katariina Suuren tarinan. Katariina oli syntyjään saksalainen ruhtinatar Sofia Auguste Friedrike. 14-vuotiaana Sofia naitettiin Venäjän kruununperilliselle, suuriruhtinas Pietarille, erikoislaatuiselle ja yksinkertaiselle miespojalle, joka joi paljon, peseytyi äärimmäisen harvoin ja rakasti vain tinasotilaillaan leikkimistä.

Avioliiton myötä Sofiasta tuli suuriruhtinatar Katariina. Elämä keisarinna Elisabetin hovissa ei ole helppoa, keisarinna tuntui epäilevän pahaa kaikista ja nuori suuriruhtinatar oli täysin keisarinnan armoilla. Hovin ulkoinen prameus oli kova kontrasti sen henkiselle kylmyydelle ja likaisuudella.

Katariinan taival on kova ja ankea, mutta jää kirjassa jollakin tapaa pintapuoliseksi. Kenties se johtuu kerronnasta, kirjassa tarinaa kuljettaa eteenpäin jalkansa loukannut kuusikymppinen Katariina, joka kertoo elämänsä tarinaa ylikamariherralleen Leon Denikinille. Välillä kirja viipyilee iäkkään Katarinan elämässä, kohtaamme saavutuksia, rakastajia, lapsenlapsia, ikääntyvän naisen mietteitä menneestä ja kuolemasta, vanhenemisesta. Tämä kenties loppujen lopuksi onkin paras osa kirjassa, sillä Katariinan kertoessa menneestä, huomasin alkavani kyllästyä, vaikka kuvatut vaiheet ja tapahtumat historiassa ovatkin oikein kiinnostavia. Hirvisaari vyörytti eteeni suuren määrän tutkimustyötä, yksityiskohtia ja nimiä - ehkä hiukan liiankin suuren. Jollain tapaa nuori Katariina jäi myös melko pintapuoliseksi tuttavuudeksi, en päässyt hänen päänsä sisään vaikka yritinkin.

Koska edellisestä Laila Hirvisaaren kirjastani on vuosia aikaa, en osaa vertailla kirjaa aiempiin tuotoksiin tai sanoa edustaako tämä kirja hyvin kirjailijan tyypillistä tuotantoa. Finlandia-veikkauksia en osaa tehdä, mutta minä en tästä kirjasta lumoutunut. Toki uskon, että monelle se on mielenkiintoinen lukukokemus.
(Juuri kihlautunut Katariina matkaa talvisessa Venäjässä.)"Paluumatkalla mietin vakavasti, millaiseen elämään minut oli Stettinistä tuotu. Se mitä näin oli vihdoinkin syvää Venäjää. Näin tähtikirkkaita öitä, suuria rajattomia aroja ja pieniä kyliä. Näin ihmisiä jokien varsilla kumartamassa syvään keisarilliselle seurueelle. Osa heistä laskeutui polvilleen painaen kasvonsa maahan. Pyöreitä venäläisiä kasvoja, kirjailtuihin huiveihin päänsä peittäneitä naisia joilla oli hymy herkässä. Köyhää väkeä, mutta osaansa tyytyneitä. Näyttivät puhtaammilta kuin me, viikkoja matkustanut herrasväki. Naiset lauloivat, nauroivat, vilkuttivat, heräsivät yhtäkkiä ikään kuin eloon, nostivat vauvojaan näkyville."
Sivuja: 601
Kirjasta lisää: Saran kirjat

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Minun Kiinani 1. Isän aika / P. ôtié, Li Kunwu

Minun Kiinani 1. Isän aika on kolmiosaisen sarjakuvatrilogian ensimmäinen osa. Kirjassa Li Kunwu kertoo kuvaa oman tarinansa kautta Kiinan lähihistoriaa varsin elävästi. Ensimmäinen osa alkaa Lin vanhempien tapaamisella 1950-luvulla ja päättyy puhemies Maon kuolemaan vuonna 1976. Noihin vuosiin mahtuu mm. Kiinan Suuresta Harppauksesta johtuva nälänhätä ja kulttuurivallankumous kaikkine seuraamuksineen - sekä nuoren Lin syntymä, kouluvuodet ja liittyminen Puna-armeijaan nuorena sotilaana.

Nyt on tunnustettava että minusta tulee tätä menoa vallan sarjakuva-friikki, niin monta hyvää sarjista olen saanut lukea kuluneen kuukauden aikana! Mutta Minun Kiinani on kyllä ehdottomasti kuukauden, ellei peräti vuoden paras sarjakuva. Niin hyvä, että olisin halunnut lukea trilogian muutkin osat yhteen putkeen. (Mutta ilmeisesti ne eivät ole ilmestyneet vielä. Harmi.)

Kirja tavoittaa hienosti sen kollektiivisen "harhan" ja hulluuden, joka piti Kiinaa vallassaan tuolloin. Siinä on surumielisyyttä joka syntyy menneisyyden virheiden tajuamisesta ja tuskaakin mukana. Li Kunwun piirrostyyli tukee hienosti tarinaa, kirjan eri lukuja on jaksotettu myös valokuvilla Lin perhealbumista, joka antaa sarjakuvalliselle tarinalle lisää voimaa ja uskottavuutta. Tämä on totta, tämä tapahtui...

Minun Kiinani pääsee minun tämän vuoden suosikkieni joukkoon, niin paljon tästä lukukokemuksesta nautin!

Lisää kirjasta: Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Mustetta ruudulla

lauantai 12. marraskuuta 2011

Shenzhen, Pjongjang / Guy Delisle

Suhtaudun välillä vähän varautuneesti kirjoihin jotka ulkomaalainen on kirjoittanut vieraasta kulttuurista - joskus on niin helppo tulla ennakkoluulojen tai väärinkäsitysten viemäksi. Näihin kirjoihin kuitenkin tartuin huolettomasti (ja oikeastaan aika innokkaastikin), koska olin ehtinyt tutustua Pohjois-Korean elämään Barbara Demickin Suljetun maan muodossa ja Shenzhen taas on tuttu paikka omien matkojeni kautta. Varsinkin jälkimmäinen kiinnosti minua kovasti - kokisiko Delisle kaupungin samalla tavalla kuin minä?

Delislen kirjat ovat oikeastaan sarjakuvan muotoisia pieniä oma elämänkerrallisia väläyksiä animaattorinakin toimivan miehen muutamia kuukausia kestävistä työmatkoista. Kyseessä olevien maiden lisäksi kirjoista saakin jonkinlaisen kuvan animaattorin työstä tai pitkiä työmatkoja tekevän arjesta, joka ei hirveän herkulliselta vaikuta. Toinen toistaan muistuttavia hotellihuoneita, kurjia (tai joskus ihan hyviäkin) ruokapaikkoja, yksinäisyyttä, tylsyyttä ja - kielimuuri.

Kirjoista Shenzhen nousee minulle kiinnostavammaksi. Vaikka Pjongjang tarjoaakin ihmetystä ja kummastelua niinkuin vain Pohjois-Korea voi, pääsee Delisle minusta mielenkiintoisempiin mittasuhteisiin Shenzhenissä. Ilahdun kun löydän kummastuksen aiheen tai havainnon, jonka minäkin olen tehnyt, voin eläytyä joihinkin kuvista. Shenzhenin piirrosjälki on hetkittäin suttuisempaa, kuin hiilellä piirrettyä ja sekin tuntuu jollain lailla sopivan albumin aiheeseen ja työmatkailijan yksinäiseen arkeen.

Googlettelu paljasti Delisleltä ilmestyneen kolmannenkin matkakirjan, tällä kertaa Burmaan sijoittuvan. Yritän pitää silmäni auki senkin varalta...


Kirjoista lisää: Oota, mä luen eka tän loppuun, Lainatädin lukuvinkit

Guy Deslisle - Pjongjang

Guy Delisle - Shenzhen

torstai 10. marraskuuta 2011

A Fair Maiden / Joyce Carol Oates

Tämän Joyce Carol Oatesin kirjan löysin Arlandan lentokentältä, melkeinpä piilosta. Kirja oli ohut, mutta toisaalta matkaakaan ei ollut enää paljon jäljellä...

Jos A Fair Maiden olisi musiikkia, luulisin sen olevan jonkinlainen argentiinalainen tango, intohimoinen ja kohtalokas. Kahden tanssijan vuorovaikutusta ja melkeinpä jonkinlaista taistelua, pyörien keskinäisen vetovoiman ympärillä. Tanssijoina tällä kertaa ovat 16-vuotias Katya, vanhempiensa ja muunkin maailman kaltoinkohtelema ja väheksymä ja Marcus Kidder, mystinen ja varakas, hurmaava vanha herra.

Eräänä päivänä Marcus lähestyy lapsenvahtina toimivaa Katyaa. Ensi alkuun vaikutelma tuntuu selvältä, vanha mies lähentelemässä nuorta tyttöstä. Sitten onkin Katyan vuoro ja Oates kääntääkin asetelman, nuori onnenonkija yrittää käyttää hyväkseen vanhaa herraa. Vuoropuhelu, asetelmien muuttuminen jatkuu kirjan edetessä eikä lukija ole pian ihan selvillä siitä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä - vai käyttääkö kukaan. Oates vie ja minä vikisen.

Mitä pidemmälle kirja (ja Katyan ja Marcusin suhde) edistyy, sitä enemmän huomasin jonkin häiritsevän minua. Ei toki tekstissä itsessään, mutta siinä sisällössä. Vaikka vaikea elämä onkin ulkoisesti koventanut Katyaa niin sisäisesti hän on viaton ja kokematon tyttö ja huomasin jollakin tapaa haluavani suojella häntä. Marcus alkoi tuntua hetkittäin lipevältä - saalistajalta, joka vaanii tyttöä jolla ei ole vanhempia huolehtimassa. Jokin pieni kiukkuinen ääni mutisi korvieni juuressa: "Tämä on väärin!".

A Fair Maiden ei ollut kirja jonka lukemisesta nautin, johtuen siitä että aihepiiri oli loppujen lopuksi aika rankka ja Oatesin kuvaus Katyasta oli kenties liiankin todentuntuinen. Silti, kirja imaisee tehokkaasti mukaansa ja kirjailija todella leikittelee lukijansa tunteilla ja uskomuksilla pelottavan todentuntuisesti.
"He is the only who loves me. And I love him. He is a dirty old man, a pervert. You must know.Marcus Kidder! Not ever.A gentleman-pervert. A rich-old-man-pervert.He adores me. He adores Katya, he believes in her.There is no Katya - it's all in his head! What a joke.He gave me money for Momma when no one else would. He pays me, and he loves me. And I love him.For his money, bitch. We know."
Sivuja: 231

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Koko kadun kasvatti / Maeve Binchy

Maeve Binchy herättää minussa ristiriitaisia tunteita, toisaalta hänen kirjoissaan on jotain viehättävää (kuten Irlanti, jossa haluan vielä jonakin päivänä käydä) ja toisaalta jokin kirjojen runsaudessa jo alkaa häiritä. Binchyn kirjoissa on nimittäin yleensä hirmuisesti henkilöitä, hän näyttää käyttävän aikaisempien kirjojensa henkilöitä sivurooleissa, jolloin lukija toki saa mukavasti seurata näiden vaiheita eteenpäin, mutta tässä vaiheessa henkilökavalkadia alkaa olla jo melkoisesti enkä ainakaan minä enää jaksa muistaa millainen tausta on vaikkapa herttaisella Muttiella tai lääkärinä toimivalla Claralla.

Binchyn kirjoissa minua viehättää niiden viattomuus ja yhteisöllisyys. Pahoja asioita kyllä sattuu, mutta niihin ei mennä kovin syvälle. Ja pahojen asioiden sattuessa, yhteisö, tässä kirjassa St. Jarlath's Crecsentin asukkaat, auttavat ja tukevat. Minusta ajatus pienestä kortteliyhteisöstä, jossa erilaiset ihmiset tukevat toisiaan on ihana, varsinkin nykyaikana, jossa tuskin tiedetään naapurin nimeä. Silti ennalta-arvattavuus, henkilömäärät ja tietynlainen yksinkertaistaminen vähän haittaavat. Tuntuu kuin Binchy liikkuisi vain henkilöidensä pinnalla, ei sisällä sydämessä.

Tässä kirjassa tapaamme alkoholiongelmista kärsivän Noelin, josta on pian tuleva pienen Frankie-tyttösen yksinhuoltajaisä vaikkei hän sitä vielä tiedäkään. Binchymäiseen tyyliin Noel on pian saanut lastenhoitoavukseen koko kadun asukkaat, mukaan lukien äärimmäisen pystyvän Amerikan serkku Emilyn ja ravintoloitsija Antonilta rakkautta hakevan Lisa. Jottei kaikki olisi ihan niin yksinkertaista, heitetään soppaan myös mukaan tiukkapipoinen sosiaalityöntekijä Moira. (Ja jokunen muukin henkilö...)

Ihan huikeaa kirjallista elämystä on tämän kanssa turha odotella, mutta leppoisana välipalana tämä kirja ei ole yhtään hullumpi. Jotenkin silti kaipaisin Binchyltä joskus vähän itsenäisempää teosta tai ainakin sellaista jossa vanhaa henkilökaartia olisi karsittu jo kovalla kädellä.
"Frances Stella Dixon Lynch syntyi keisarileikkauksella lokakuun 9.päivänä kello 7 illalla. Hän oli pikkuruinen mutta virheetön. Kymmenen pikkuruista virheetöntä sormea, kymmenen pikkuruista virheetöntä varvasta ja tuuhea tukka pienessä virheettömässä päässä. Hän katseli otsa kurtussa ympäröivää maailmaa ja nyrpisti pientä nenäänsä, ja parkaisi sitten aivan kuin kaikki olisi jo ihan liikaa.
Hänen äitinsä kuoli kaksikymmentä minuuttia myöhemmin."
Sivuja: 461
Kirjasta lisää: Kirjojen keskellä

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kirjallinen TV-vinkki Mma Ramotswen ystäville

Kuva: Pinterest
Mma Ramotswen ystäville ilmoitettakoon ilouutinen - TV1 on suuressa viisaudessaan päättänyt lähettää HBO:n Mma Ramotswe -sarjan. Sarjaa esitetään keskiviikkoisin klo 22:00.

Sain muutama joulu takaperin mieheltäni tämän setin DVD:llä ja tykkäsin siitä kovasti, tekijätiimi oli mielestäni tavoittanut Naisten etsivätoimisto nr 1:n hengen oikein kivasti, etenkin Mma Ramotswen ja Mma Makutsin esittäjät tekivät hienoa työtä.

Luvassa siis leppoisaa rikosten ratkaisua Botswanan malliin ja kuppi (tai kaksi) rooibosia!


maanantai 7. marraskuuta 2011

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo oli poltellut mieltäni siitä saakka kun Saran blogista kirjasta luin. Romanovit ovat aina kiinnostaneet minua enkä taida olla ainoa jota kauniin perheen traaginen kohtalo liikuttaa. On minulla on omakin Romanov-tarina, tosin pieni vain. Mummini äiti oli nimittäin aikoinaan Talvipalatsissa piikana, pyykkiä hoitamassa mikäli oikein olen ymmärtänyt. Kun luin tätä mietin sitä nuorta tyttöä lakanavuorten keskellä, pääsiköhän hän näkemään palatsin loistoa tai keisariperhettä koskaan?

John Boynen kirja vie meidät siis palatsien loistoon, viimeisten Romanovien keskelle. Tarina kulkee Gregorin, nuoren maalaispojan mukana, ensin Pietariin, sitten synkkään Jekaterinburgiin ja lopulta maailmalle. Kirjassa liikutaan useammalla ajallisella tasolla, toisaalta seurataan aikaa Romanovien hovissa, toisaalla taas jo iäkäs Gregori seuraa vaimonsa Zojan taistelua syövän kourissa. Kirjassa nuo tasot tukevat mukavasti toisiaan, mitä pidemmälle menneisyyden tarina etenee, sitä enemmän Boyne sallii henkilöidensä sanoa myös nykyajassa. Koskettavinta kaikessa minulle oli vanhan Gregorin suru vaimonsa sairaudesta, hätä toisen puolesta, tarrautuminen toivoon vaikkei sitä olisikaan ja muistoihin vaipuminen.

Tarina juoni ei sinänsä tarjoa mitään uutta, sama ajatus taitaa olla jo moneenkin kertaan käytetty, mutta kokonaisuus oli tässä silti kiehtova. Vaikka Gregorin rakkaustarina tuntui kyynikon mielestä hivenen epäuskottavalta, mutta romantikko minussa taas halusi uskoa, maailmahan tarvitsee kauniita, mahdottoman tuntuisia rakkauksia. Samalla tavalla ihmettelen hiukan sitä, kuinka helposti Gregori pääseekään juttusille itsensä tsaarin kanssa, joka sentään oli Jumalan edustaja Venäjällä ja kuinka sivistynyt poika Gregori oli ollakseen musikka...

Edellämainituista syistä huolimatta pidin kyllä Tarkoin vartioidusta talosta vaikkei se suuri rakkauteni ollutkaan, mutta mukavaa viihdettä kylläkin. Romanovien maailma on varmasti tarinankertojalle antoisa, lukisin tästä mielelläni lisääkin. Yllättäen, tästä kirjasta oli vaikea kirjoittaa, sillä ne asiat, joista haluaisin eniten puhua, ikävästi paljastavat juonta. Pidän siis mölyt mahassani...
"Hän ehkä vaistosi tuloni, sillä hän nosti leukaansa, suoristi selkäänsä ja käänsi sitten varovasti päätään vasemmalle, niin että näin hänen profiilinsa. Punaiset läikät kukkivat hänen poskillaan, huulet olivat raollaan ja kädet irtosivat suihkulähteen reunasta niin kuin olisivat halunneet kiihkeästi puuhata jotakin mutta rauhoittuivat sitten. Pystyin näkemään hänen täydellisten silmäripsiensä värähtelyn kylmässä ilmassa, tunsin hänen ruumiinsa joka liikahduksen.
Ja kuiskasin hänen nimensä aivan hiljaa.
Anastasia."
Sivuja: 446
Kirjasta lisää:  Leena Lumi, P.S Rakastan kirjoja,
Sadun luettujen kustantamohaaste: Bazar

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Aleksanterin opettaja / Annabel Lyon

Olin etukäteen pikkuisen innoissani Aleksanterin opettajasta. Historialliset romaanit ovat minun juttuni ja Aleksanteri taas melkoisen kiinnostava tapaus historiassa. Opettajan näkökulma tuntui kiinnostavalta ja tuoreeltakin ja kirjan kansikin oli kaunis. Odotukset olivat korkealla. Mutta ensimmäisen luvun jälkeen mielialani laski. Ei se ollutkaan minun juttuni. Erityisesti minua häiritsi kiroilu kirjassa. En minä kirosanoja pelkää, mutta tässä yhteydessä ne tuntuivat jotenkin vääriltä, liian moderneilta ympäristöönsä. Ymmärrän toki, mitä kirosanoilla haettiin. Tavallani pidän siitä että historian suurista hahmoista yritetään tehdä ihmisiä, jotka elävät ihan tavallistakin elämää ja puhuvat tavallista kieltä.

Onneksi kävi niin kuin minulle usein käy. Ensimmäisen kappaleen jälkeen aloin sulaa. Kirjailija esitteli Aristoteleen lapsena ja kuvasi tuon ajan arkista elämää, lääkärin työtäkin ja minä kiinnostuin. En oikein osaa sanoa mitä mieltä olin Aleksanterin opettajasta, muuta kuin että minulle se oli haastava kirja. Siinä oli asioita joista pidin - Lyonin kieli maalaa hetkittäin kauniita kuvia ja tarjoaa nokkelia ajatusleikkejä, se tarjoaa kurkistuksen elävän Aristoteleen mieleen.

Parasta oli kuitenkin tuon ajan makedonialaisen arkielämän kuvaus, niin kuivalta kuin se kuulostaakin. Suurten kohtaloiden ohella minua on aina kiinnostanut ihmisten tavallinen elämä, ne kulissit joissa näytelmät esitetään. Museoissa saatan kuljeskella miettimässä kuinka talon rouva on katsellut aamuisin puutarhaansa tai kuinka monta palvelijaa on hyörinyt keittiössä. Millaisia iloja, suruja tai rakkauksia seinät ovat nähneet.  Se minua kiehtoi tässäkin kirjassa - orjamarkkinat, lumentulo, teatteri, juhlat, sotilaslääkärin työ, muoti. Nämä asiat Lyon tarjoili kiehtovassa paketissa ja niistä minä nautin.
 
Kirjamessujen aikana sain tilaisuuden kuulla Annabel Lyonin puhuvan kirjassaan Avaimen järjestämässä tilaisuudessa. Kävi niinkuin arvelinkin, kirjailijan tapaaminen avasi uusia tapoja ajatella tätä kirjaa. Lyon kertoi opiskelleensa filosofiaa ja kirjoittaneensa tämän kirjan rakkaudesta Aristoteleeseen, jotta tämä suuri filosofi ei oppeineen unohtuisi nykyajan ihmisiltä. Samalla hän pyrki käyttämään modernia kieltä - niitä jo edellä mainitsemiani kirosanoja - tehdäkseen Aristoteleen eläväksi lukijoilleen. Mielestäni tässä Lyon onnistuikin, ainakin minun kohdallani antiikin arki heräsi eloon ja alkoi kiehtoa, jopa enemmän kuin suuri filosofi ja suuri kuningas. Ilahduinkin hirveästi kuullessani että parhaillaan Lyon työstää jatko-osaa Aleksanterin opettajasta - kirjaa, joka kertoo Pikku-Pythiaasta ja siitä millaista älykkään naisen elämä oli noihin aikoihin. SEN kirjan minä todella haluaisin lukea!
"Hän haluaa kuulla tarinan siitä, miten Apollon joskus teki nymfille sitä tai tätä, ja siitä syntyi lumi. Sellaista minulla ei ole tarjota. Minulle jumaluus on lintujen höyhenpuvussa, tähtien kuvioissa ja vuodenaikojen kierrossa. Rakastan niitä ja itken ilosta niiden vuoksi. Ja esimerkiksi, jälleen kerran, numeroiden todellisuuden vuoksi; saatan itkeä, jos ajattelen liian pitkään numeroita, niiden suurenmoista arkkitehtuuria. Haluan itkeä juuri nyt pihalleni lankeavan taivaallisen kauneuden vuoksi, poskiamme polttavan kylmän lämmön vuoksi, sen nautinnon vuoksi, joka on syrjäyttänyt pelon orjieni silmissä."
Sivuja: 301
Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä
Kirjallinen maailmanvalloitus: Makedonia
Saatu arvostelukappaleeksi.
Sadun luettujen kustantamohaaste: Avain

Kramppeja ja nyrjähdyksiä: Nuorten naisten maailmassa / Pauli Kallio & Christer Nuutinen

Norkun seikkailut sarjakuvamaassa jatkuvat - tällä kertaa tutustuin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjan tuoreimpaan kirjaan, jossa ollaan nuorten naisten maailmassa. Häpeäkseni tunnustan että Kramppeja ja nyrjähdyksiä on jäänyt minulta tyystin huomaamatta vaikka sarjakuva ilmestyikin ensimmäisen kerran jo vuonna 1991. Nuorten naisten maailmassa on jo 8. Pauli Kallion käsikirjoittaman sarja osa.

Kramppeja ja  nyrjähdyksiä muistuttaa jollain lailla Frendit-sarjaa. Päähenkilöinä ovat Esko ja Risto, kaksi nuorta miestä, jotka tässä sarjan viimeisimmässä osassa huomaavat lähentyvänsä keski-ikää, elävänsä nuorten naisten maailmassa. Strippien aiheet käsittelevät ihmissuhteita ja arkista elämää yleensäkin, lasten hankintaa, työelämää...

Pidin Krampeista kovasti, se tuntui lempeältä, elämän makuiselta ja hauskalta. Täytyy penkoa kirjaston sarjis-hyllyjä lisää, jotta pääsen tutustumaan Eskon ja Riston aiempiin vaiheisiin ja ottamaan selvää mm. mitä tapahtui Eskon ja Ainon välillä!

Lisää sarjasta: Suuri kurpitsa
Sadun luettujen kustantamohaaste: Arktinen banaani



perjantai 4. marraskuuta 2011

Lennossa!

Torstaina pääsin työn puolesta Tukholmaan oppimaan uutta, kiva ja vähän erilainen päivä. Ja olihan mielessä tietysti kaikkia kirja-juttujakin... Minusta lentokentällä on ihanaa, kaikki ovat aina menossa johonkin ja tuntuu että ilmassa on vähän erilaista energiaa. Aamulla oli kiva istua teekupposensa kanssa katselemassa maailman menoa ja antaa mielikuvituksensa juosta, miettiä ihmisille omia tarinoita. Ohikiitäviä rakastumisia turvatarkastujonoissa, matkoja rakastetun luo tai kenties häntä etsimään, terroristejä Ilkka Remeksen tapaan, kasvutarinoita, joissa jätetään tuttu ja turvallinen ja aloitetaan seikkailu. Lentokenttä on oikeasti mainio paikka tämmöiselle!

Matkalle olin napannut mukaan John Boynen Tarkoin vartioidun talon, se osoittautuikin oikein hyväksi matkakaveriksi! Siitä lisää lähipäivinä...

Kerkesin juosta pari (kirja)kauppaakin läpi. Sofi Oksasen Puhdistus oli näkyvästi esillä, hyvä Sofi!


Camilla Läckbergiltä oli näemmä ilmestynyt uusi kirja. Googletus paljasti meidän olevan 2 kirjaa jäljessä ja samalla spoilasin itseni juonen suhteen. Aarrhhg, miksi mä en koskaan opi?!

Nicevillestä innostuin nanosekunniksi ennenkuin tajusin kyseessä olevan Piiat... Kansi on kaunis, mutta pidän enemmän The Help/Piiat -nimestä.

Kirjakaupoista löytyi myös kaikkea muuta kirja-aiheista hauskaa - lukupäiväkirja, Jack Kerouac-osoitelappunen matkalaukkuun, Penguin Classics -mukeja, After Shakespeare mints -karkkeja...

Kaupasta löytyi myös pieni matkamuisto, ei tosin millään tavalla Tukholmaan liittyvä. Ylähyllyllä, melkein näkymättömissä, oli Joyce Carol Oatesin A Fair Maiden -pokkari. Siellä se odotteli, ihan selvästi, vain minua. Pienen maistelun perusteella A Fair Maiden vaikuttaa oikein ihanalta, kuvailisin sitä ehkä jännitysballadiksi. Tuo Oatesin teksti vetää nyt sillä vimmalla puoleensa, että luulen joutuvani järjestelemään lukukasaani uudestaan, tämä hyppää nyt kärkeen!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen

Kirjeitä kiven alle aiheutti minulle päänvaivaa. Olin kuullut kirjasta kosolti suitsutusta ja saanut useammankin suosituksen sen lukemiseksi. Kun sain kirjan vihdoin hyppysiini, odotin kovasti sillä herkuttelua. Paitsi että herkuttelua ei tullut. Ensimmäisen 50 sivun jälkeen, takaraivossani jyskyttivät sanat: "Tämä Ei Ole Sinun Kirjasi". Olisi ollut hirveän kiva olla kaikkien muiden kanssa samaa mieltä ja kirjoittaa jotain kaunista ja ylistävää, mutta se ei olisi totta. Joten kivityksen ja blogistanian hylkiöksi joutumisen uhallakin, joudun esittämään eriävän mielipiteen.

Jäin Kirjeiden myötä myös miettimään itseäni lukijana ja ennenkaikkea sitä, miksi tämä, ylistetty teos, ei vain nappaa. Vika ei ole kirjassa, siinä on kaunista ja vahvaa kieltä sekä tietynlaista suomalaista melankoliaa. Vahvoja hiljaisia ihmisiä jotka selviytyvät pahoista ajoista. Vaikka tiedän että tässä on paljon hyvää, en kykene hurmaantumaan.

Mikä sitten tökki? En ihan tarkalleen osaa nimetä sitä. En ole oikein koskaan pitänyt suomalaisesta melankoliasta tai siitä arkirealismin tyylistä, jota täällä silloin tällöin harrastetaan. Minunkin sukuni on Karjalasta, mutta tätä Virtasen kuvaamaa maailmaa ja mummiani en osaa yhdistää toisiinsa. Minun oma Karjala-kokemukseni on enemmänkin jotain lämmintä ja lempeää, vahvaa ja hiljaista, pystyvää ja ennen kaikkea valoisaa. Sellaista, jossa uskotaan tulevaan vaikka onkin ollut vaikeaa. En yhtään osaa yhdistää tätä minulle tuttua maailmaa Virtasen kuvaamaan.

Kirjeitä kiven alle kertoo karjalaisten evakoista, tämän perheen tarinaa viedään eteenpäin kolmen sukupolven ajan. On Mar, nuuka ja vaatimaton nainen jonka liekki syttyy komealle kiertelijälle, seurauksena syntyy voimakastahtoinen ja tulinen Siviä, joka palvoo elämänsä miehiä - ja sitäkin ankarampi naisille. Tarina alkaa kuolemalla - Siviän pieni tytär Marketta tekee kuolemaa ja päätyy kiven alle, josta seurailee perheensä ja erityisesti pikkusiskonsa, myöhemmin syntyneen Marketan, Toisen, elämää.  Naisten elämä tuntuu enimmäkseen olevan aika harmaata, murheiden ja huolien sävyttämään, vaille suurempia iloja tai onnea. Oikeastaan ainoana valopilkkuna pilkistää Siviän esikoistytär Riikka, joka jostakin syystä onnistuu ponnistelemaan harmauden läpi kohti värejä ja iloa.
"Ihme ja kumma, periksi antamaton tuijotus tehosi numeroihin, ne alkoivat lähestyä ja nyökkäillä, verrytellä jähmeissä koukuissaan, kutsuivat pelaamaan jakamista ja kertomista, murtamaan, asettamaan desimaaleja. Toinen suostui kutsuun ja numeroille antauduttuaan aavisti että niissä saattoi piillä ehdoton järjestys. Samalla hän ymmärsi, ettei tosissaan sitä järjestystä halunnut. Hänen seikkailunsa oli kirjaimissa, niiden arvaamattomassa voimassa muuttua sanoiksi, osuviksi tai epäonnisesti kaarteleviksi. Hän oli jo kirjaimiin sidottu, ei voinut niitä väistää. Mutta kumminkin, Toinen ajatteli, jos kirjaimet joskus pettävät, numerot jäävät. Jäävät varalle, niitä ei kannata heittää pois."
Sivuja: 267
Kirjasta lisää: P.S Rakastan kirjoja, Luettua, Leena Lumi, Kirjava kammari, Erjan lukupäiväkirja ja monta muuta blogia!

Suljettu maa / Barbara Demick

Barbara Demickin Pohjois-Koreaan sijoittuvaa kirjaa lukiessani olin kuin Liisa Ihmemaassa. Kaikki oli vähän outoa ja silti tuttua. Pian tajusin tuttuuden tunteen johtuvan kuukausi takaperin lukemastani Anna Funderin Stasilandista ja Peter Sisin sarjakuvasta The Wall. Samoja kaikuja oli täälläkin, paitsi että Pohjois-Koreassa kaikki tuntui olevan vielä hullumpaa. Ja pelottavampaakin.

Barbara Demick on journalisti, joka muutti vuonna 2001 Souliin Los Angeles Timesin kirjeenvaihtajaksi. Hänen vastuualueenaan olivat tällöin molemmat Koreat. Kirjaansa varten hän haastatteli seitsemän vuoden ajan Pohjois-Koreasta loikanneita henkilöitä - tämä on heidän tarinansa. Demick tekeekin haastateltavilleen kunniaa tällä kirjalla, Suljettu maa on elävä ja kiehtova tietokirja, joka imaisee mukaansa tehokkaasti.

Kuten yleensäkin, mieleni ei tarraa kiinni suuriin polittiisiin tai taloudellisiin linjauksiin, vaan pieniin inhimillisiin yksityiskohtiin. Kuten siihen että Pohjois-Koreassa lapset eivät juhli syntymäpäiviään, ainoastaaan Kim Jong-ilin ja Kim Il-songin syntymäpäiviä. Tai että Pohjois-Koreassa seinillä ei saada pitää muiden valokuvia kuin edellämainittujen herrojen. Kuvat pitää puhdistaa säännöllisin väliajoin, sillä kuvien ja kehysten puhtautta valvoo kiertävä tarkastaja, joka kerran kuukaudessa tulee joka kotiin antamaan tuomionsa. Tai että Pohjois-Koreassa sanotaan olevan vielä enemmän vakoojia kuin Stasilla aikoinaan, siispä jokainen varomaton lausahdus, kuten vaikkapa kumisaapastehtaan ilmoittamien tuotemäärien todenperäisyyden epäily, voi johtaa pidätykseen ja useita päiviä johtaneisiin kuulusteluihin, ehkä jopa vankilatuomioon. Opitpahan olemaan ajattelematta ja kyseenalaistamatta.

Kirja viipyy eniten 1990-luvulla, ankarissa vuosissa jotka seurasivat Kim Il-Sungin kuolemaa 1994. Kolmen peräkkäisen katovuoden takia maata nimittäin koetteli myös ankara nälänhätä, surullista ja karmaisevaa luettavaa. Jälleen kerran tuntuu vahvasti siltä että on todella ollut lottovoitto syntyä Suomeen, noina vuosina minä olin lukiossa ja sain mm. hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Totta puhuen, en oikein osaa kunnolla kuvitella nälänhätää, kenties läheisin kokemukseni siitä on aterian myöhästyminen muutamalla tunnilla. Niin, ja joskus olen joutunut syömään "pahaa" ruokaa. Nälänhädän aikana korealaiset söivät mm. heinää täyttääkseen mahansa. On hyvä joskus laittaa asioita oikeaan perspektiiviin ja tajuta kuinka onnekas on.

Kirjan luettuani minulla heräsi kiinnostus lukea Demickin edellinen, palkittu, Sarajevoon asettuva kirja nimeltä Logavina Street. Kirjaa ei ole ilmeisesti suomennettu eikä sitä näytä kirjastostakaan löytyvän, joten täytynee vain yrittää pitää kirjakaupassa silmät auki.
"Pohjoiskorealaisissa sanomalehdissä kerrottiin tarinoita yliluonnollisista ilmiöistä. Sanottiin, että jos merimiehet lauloivat merihädässä lauluja Kim Il-sungin kunniaksi, myrsky tyyntyi. Kun Kim Jong-il kävi demilitarisoidulla rajavyöhykkeellä, salaperäinen sumu suojasi häntä Etelä-Korean tarkka-ampujilta. Hänen jäljissään puut kukkivat ja lumi suli. Ja jos kerran Kim Il-sung oli Jumala, niin silloinhan Kim Jong-il oli Jumalan poika. Kuten Jeesuksen syntyessä, myös Kim Jong-ilin syntymähetkellä taivaalla oli kuulemma ollut kirkas tähti, ja sen lisäksi vielä kaunis kaksoissateenkaari. Taivaasta laskeutui pääskynen laulamaan 'kenraalista, joka hallitsee koko maailmaa'."
Sivuja: 422
Lisää kirjasta: Kaiken voi lukea, Lumiomena
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea