En ihan tarkkaan osaa sanoa mikä tässä kirjassa menee minun kohdallani pieleen. Aihe - tytär selvittelee isänsä menneisyyttä ja toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia - voisi olla hyvinkin kiinnostava. Toinen päähenkilöistä, 50-vuotias tähtitieteilijä Catherine, on ikään jumissa elämässään, joka ulkopuolisesta katsoen näyttää hyvältä mutta on tunnetasolla epätyydyttävä. Tutkiessaan isänsä kohtaloa Catherine myös käy läpi omia solmujaan ja voimaantuu. Päähenkilöistä toinen, on nuori puolalaistyttö Krystyna, joka yrittää selviytyä toisen maailmansodan kuohuissa. Olin kuvitellut että vähintäänkin Krystynan kappaleiden aikana kirja, tai mielenkiintoni, heräisi eloon, mutta valitettavasti jokin vain puuttui. Tuntui siltä että vaikka kirjassa oli sinällään mielenkiintoiset raamit ja hyviä elementtejä, niistä ei tehty mitään sellaista, mikä puhuttelisi juuri minua.
Minun makuuni kirja on tunnelmaltaan liian rauhaisa, voimakkaistakin tapahtumista huolimatta en oikein kyennyt eläytymään päähenkilöiden pelkoon, tuskaan tai suruun, tunteet jäivät enemmänkin pinnan alle. Sinänsä Seawardin kirjan alkuosassa on hienoja kohtauksia, sellaisia jotka toimisivat vaikkapa elokuvassa. Esimerkiksi kohta, jossa Krystyna pakenee kotiinsa tulleita neuvosto-sotilaita ratsain lumiseen metsään, on hyvinkin visuaalinen ja vetoava.
Kirja parani hiukkasen loppuaan kohden (tai sitten ajatus kirjan loppumisesta nosti mielialaani, mene ja tiedä) mutta suurempia yllätyksiä ei loppukaan tarjoa. Koin aika raskaaksi sen että kirja on kirjoitettu preesensissä ja jossain määrin liian yksityiskohtaisesti. Kirjailijan ajatuksena on kenties ollut luoda teksti, jossa lukija pääsee suoraan Catherinen nahkoihin, mutta tässä mentiin mielestäni kuitenkin jo liian pitkälle ja väärällä tavalla. En jaksa lukea sivukaupalla Catherinen pohdintaa siitä, mitä hänen miehensä ehkä tekee tai ei tee tai muutenkaan elää mukana jokaikisessä puhelussa ja ateriassa.
"She feels a pulse of anxiety. You´re not very good at this, she berates herself. You can't keep up. Perhaps the morning is all she will have: one bright burst of possibility; perhaps there is nothing more. She wishes she could find the courage to break the impasse, but she is now lost. She shouldn't have come. She'd thought naively that Kraków, the city of myth and legend, might have some kind of magical power of drawing out her thoughts and feelings - somehow it would give her the confidence she lacks, but it has instead pushed her deeper into herself."John Murray, 2012
Sivuja: 342
Kaunokirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Puola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti