lauantai 30. maaliskuuta 2013

Oi ihana valo

... niin on nimesi kaunis sana. Viime viikot olen nauttinut ihanasta auringonpaisteesta, joka tuntuu taivaalliselta pitkän pimeän kauden jälkeen. Olen nautiskellut tässä kuussa Italialla niin kirjallisesti Venetsia-viikon myötä kuin myös ihan fyysisestikin. Reissu oli antoisa ja loma tulikin kyllä tarpeeseen. Kuvia matkalta vilahti Jos olisin -haasteen postauksessa.

Venetsia-viikkojen päätöspostaus taisi jäädä minulta kaikessa hulinassa, mutta ehtiihän sitä nytkin. Viikolla esittelin viisi Venetsiaan sijoittuvaa teos, jotka olivat aiheiltaan vaihtelevia - sillisalaattia kuten lukemiseni usein ovat. John Berendtin kirja jäi mieleen hyvänä ja juoruilevana tietopakettina kaupungista kiinnostuneille ja yllätyksekseni manga-versio Venetsian kauppiaasta ei sekään ollut hullumpi. Ja Brunetti toki on aina Brunetti..

Matkakirjoina minulla oli ensimmäistä kertaa mukanani e-kirjoja ja olihan se näppärää kuljettaa kokonaista kirjastoa mukana yhdessä pienessä puhelimessa! Valikoimaa piisasi eikä laukkukaan painanut. (Ainakaan kirjojen takia.) 

Mitä maaliskuussa luettiin?

Luettuja sivuja 5123. Luin yhteensä 18 kirjaa, joista 3 oli sarjakuvia. Kirjoista 5 oli englanninkielisiä.
Kuukauden lukemisia leimasi sattuneesta syystä Italia, joskin luin mielestäni myös hiukan enemmän kotimaista kirjallisuutta. Kuukauden parhaiksi lukukokemuksiksi nousivat tällä kertaa Minun Kiinani -trilogian päätösosa, Marko Kilven Elävien kirjoihin sekä Roope Lipastin Rajanaapuri, varsin erilaisia teoksia jok'ikinen. Kuukauden flopiksi nimeän Lisa Scottolinen Come homen, joka toki on oivaa lääkettä unettomuudesta kärsiville.


Näiden lisäksi luin Scott Adamsin I don't remember if we cheap or smart -sarjakuvan jossa seikkailee Dilbert. Sarjakuva ei oikein iskenyt vaan tuntui enemmänkin vanhojen tuttujen vitsien kierrätykseltä. Vaikka muutamat naurut sainkin, en kuitenkaan jaksanut kirjasta blogata.

Haasteiden tilanne

Maailmanvalloitukseni ei tässä kuussa edistynyt lainkaan, Amerikkaa valloitin sentään Tennesseen verran. 13 kotimaista-haaste sentään edistyi neljän kirjan verran.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa tutustun ainakin muutamaan sellaiseen kirjailijaan, joiden tekstien lukemista olen syystä tai toisesta arastellut lukea. Joskus tekee ihan hyvää haastaa itsensä tai ainakin kokeilla josko ennakkoluulot sittenkin olisivat ihan vain pelkkää mutuhuttua. Mutta sitä ennen herkuttelen vielä suklaalla ja pashalla...

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

perjantai 29. maaliskuuta 2013

The Storyteller / Jodi Picoult

Tällä kertaa kirjakuvani on Schipholin lentokentältä, Amsterdamista, jossa pysähdyimme kotimatkalla sen verran että ehdin juosta läpi kirjakaupat ja hetkisen vielä lukeakin mukavan metsäiseksi lavastetulla lepoalueella. Kaupasta oli pakko poimia mukaan Jodi Picoultin uutuus, The Storyteller, joka olin jo aiemmin korvamerkinnyt luettavakseni. Uusin kirja käsittelee toista maailmansotaa ja natseja sekä anteeksiannon teemaa ja vaikka uskoinkin Picoultin kirjoittajan taitoihin, olin aihevalinnasta alkuun hiukan pettynyt, niin paljon teemasta on jo kirjoitettu.

The Storytellerin keskushenkilönä on ujo ja eristäytynyt leipuri Sage, joka sururyhmässään tapaa herttaisen vanhan herran, Josefin. Ystävyyteen kuitenkin tulee ryppy kun Josef kertoo natsimenneisyydestään Auschwitz-Birkenaussa ja pyytää Sagea tappamaan hänet. Tapahtumaketjun myötä Sage saa kuulla rakkaan isoäitinsä, Minkan, sodanaikaisista kokemuksista ja tapaa natseja metsästäjän Leon.

The Storytellerin luokittelu osoittautui vaikeaksi, sillä pidän kovasti Picoultin kirjoista ja odotukseni saattavat suosikkikirjailijoideni suhteen olla joskus vähän turhankin korkealla. Olen myös ihan lähikuukausina lukenut useita toisen maailmansodan kauhuihin sijoittuvia kirjoja ja olen siksi ehkä hiukan turtunut noiden kauhujen suhteen. Kirjoittaessani tätä postausta huomasinkin usein ajatuksissani puolustelevani Picoultia ja ihan reilusti on kyllä sanottava että kirja on koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu, mistä ehkä kertonee sekin että ahmin sen kahdessa päivässä. Mutta se ei ole yhtä hyvä kuin monet muut kirjailijan kirjat, minulle tämä kalpenee mm. viime vuonna julkaistun Lone Wolfin rinnalla selkeästi.

Kirja ei ole myöskään Picoultin tavanomaisinta tyyliä ja se ehkä aiheuttaa osan nikottelustani. Hän usein käsittelee arkielämän iso moraalisia pulmia, kuten armomurhaa, eikä ole käsittääkseni kirjoittanut historiallista romaania aiemmin. Vaikka kirjan teema, anteeksianto, onkin sinänsä kiinnostava aihe, mutta tällä kertaa kirjailija ei saa tuotua aiheeseen riittävästi kompleksisuutta. Kenties se johtuu kyseisistä tapahtumista, holokaustin anteeksiantoa on ehkä vaikea saada myytyä uskottavasti lukijalle. Myös Picoultin kirjoille tyypillinen näkökulmien vaihto ei oikein toimi riittävän tehokkaasti, sillä tällä kertaa lähes kaikki puheenvuorot ovat ns. samalla puolella olevien henkilöiden eikä moraalista vastakkain asettelua siis pääse syntymään. Kirjan hahmoista Minka nousee elävimmäksi, mutta harmikseni Sage jää hiukan keskeneräiseksi. On selvää että hän kantaa niin fyysisiä kuin henkisiä arpia mutta kirjasta ei löydy näille asioille riittävästi taustatietoa ja minua jäi siksi vaivaamaan keskeneräisyyden tuntu.

Mutta on se silti ihan hyvä. Oikeasti.
"My father trusted me with the details of his death. 'Ania,' he would say, 'no whiskey at my funeral. I want the finest blackberry wine. No weeping, mind you. Just dancing. And when they lower me into the ground, I want a fanfare of trumpets, and white butterflies.' A character, that was my father."
Hodder & Stoughton, 2013
Sivuja: 464

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Kotirauha / Marko Leino

Marko Leinon Kotirauha jäi mieleeni viime vuonna ensi-iltansa saaneesta, samannimisestä elokuvasta. Leffa herätti uteliaisuuteni mutta jäi tuolloin katsomatta. Nyt Kotirauha osui käsiini kirjaston palautukset-hyllyllä ja se napattiin oitis mukaan somistamaan Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta komistamaan.

Tarinana Kotirauha on sittenkin jotenkin aika tyypillinen suomalainen. Keski-ikäinen Sami on nuoruuden konkurssierheiden jälkeen saanut luottotietonsa taas kuntoon ja uuden rakennusfirman pystyyn. Silmissä kiiltää perisuomalainen unelma, oma torppa kalliolle kukkulalle, humisevien mäntyjen siimekseen. Siellä kelpaa vaimon istutella pihaan orvokkeja ja jälkikasvun huristella mopoautolla. Mutta sitten kaikki alkaakin - tietysti - mennä pieleen. USAn pankkikriisi hiljentää asuntokaupan eivätkä Samin rakentamat kohteet menekään kaupaksi kuten kuviteltiin. Pankki ei enää suostu myöntämään lisälainaa eikä työmiesten palkkoihin enää ole rahaa. Vaimolle Sami ei - tietenkään - totuutta kerro.
"Sitä kysyy itseltään, missä kohti ajoi harhaan, kääntyi huomaamatta väärästä risteyksestä tälle tielle joka on alati kavennut niin, ettei nyt lopulta erehdyksensä tajuttuaan pysty kääntymään ympäri ja palaamaan oikealle reitille."
Marko Leinon teksti on sujuvaa ja Kotirauha osoittautuikin melko nopealukuiseksi tapaukseksi. Se tukee jollain lailla kirjan tarinan tempoa, sitä kiihtyvää alamäkeä tai pyörrettä, johon Sami ajautuu. Minusta Kotirauha oli ennenkaikkea ahdistava kirja. Ahdistava siksi että se oli hyvin kirjoitettu ja tempauduin tunteella menoon mukaan ja siksi, että tarina on suureksi osaksi vähän liiankin aidon oloinen, sellainen, josta valitettavasti luetaan aina joskus iltapäivälehtien lööpeistä. Marko Leino on tehnyt hyvää työtä mutta ahdistavuuden takia en kykene kirjasta pitämään. Vaikka eihän tästä aiheesta voikaan iloisesti kirjoittaa...

Ihan puhtaasti tyyppinä Sami oli minusta sekä uskottava että ärsyttävä. Huomasin nimittäin harmistuvani siitä, kuinka suuria ratkaisuja tämä tyyppi teki perheensä kohtalon kustannuksella sen kummemmin vaimonsa Sarin kanssa keskustelematta.  En minä kyllä tykkäisi siitä jos siippani päättäisi rakennuttaa meille talon paikkaan X ilman että asiasta mitenkään etukäteen keskusteltaisiin. Ja jos kaupat eivät menisi toivotulla tavalla ja rahat uhkaisivat loppua kesken, niin siitäkin haluaisin kuulla. Jollain tapaa kirja muistutti minua myös Puulattian kunnossapidosta, jossa niin ikään muistutettiin siitä kuinka ongelmien salailusta ei yleensä seuraa muuta kuin isompia ongelmia. Puhukaa toisillenne.
"Älä elä ja tee niin kuin minä olen elänyt ja tehnyt, elä ja tee niin kuin minä en koskaan ymmärtänyt elää ja tehdä."
Teos, 2010
Sivuja: 398

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Laura / J.K. Johansson

Laura nappasi mielenkiintoni jo esittelynsä puolesta, sillä kadonneessa teinitytössä on jotakin jokapäiväisen surullista ja dramaattista. Lehtijuttuja kadonneista ilmestyy aina silloin tällöin ja niiden kohdalla jää helposti miettimään sitä, mitä on saattanut sattua. Usein uutinen katoaa pian verkosta, kadonnut lammas on löytynyt, mutta valitettavasti muunkinlaisia tapauksia on. Tästä lähtee liikkeelle myös Lauran tarina.

Kun entinen nettipoliisi Miia aloittaa työnsä erityisopettajana entisessä opinahjossaan Palokaskessa, hän arvelee edessään olevan tasaista ja rauhallista lähiöelämää sekä työskentelyä lasten kanssa. Toisin kuitenkin käy, sillä koulun oppilas, 16-vuotias Laura Anderson, on kadonnut. Pian nettikin täytyy erilaisista huhuista ja epäilyistä, joiden kautta syylliseksi Lauran katoamiseen leimataan Nikke, Miian veli, joka työskentelee samassa koulussa psykologina.

Laura on lähtölaukaus Palokaski-sarjalle ja se tuntuukin enemmäkin teaserilta, sillä ensimmäinen osa tuntuu vasta raapaisevan pintaa, paljastavan aavistuksen verran taustoja ja kieroiluja mutta paljon materiaalia tuntuu jäävän vielä seuraaviinkin osiin, esimerkiksi Miian nettiaddiktio lähinnä vain mainitaan vaikka aiheesta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin. En oikein tiedä mitä ajattelisin ratkaisusta - koukuttamisesta toki pidän, mutta toisaalta olisi ehkä ollut mukavaa jos lukija olisi saanut kirjasta vähän enemmän kuin vasta makupalan. (Mutta toki olenkin kärsimätön kirja-ahmatti. Kaikki mulle heti.)

Sain kirjasta Laurasta Twin Peaks -viboja - liekö kirjan nimi ollut siihen syynä sillä toki Palokasken asukkaat eivät ole niin outoja kuin Twin Peaksin väki. Silti tarinassa on kyllä yhtymäkohtia, onhan mukana nuoren kauniin tytön kuolema pienessä yhteisössä ja kaikki keskiluokkaisen kuoren alla piilotteleva paha. Vaikkei Laura ihan napakymppi minulle ollutkaan, on kirjan tarina kuitenkin siinä määrin mielikuvitusta kutitteleva että tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavankin osan.

J.K. Johansson on nimimerkki, jonka takana on joukko tarinankerronnan ammattilaisia. Jäinkin miettimään löytyykö Lauran taustalta esimerkiksi tv-osaamista, sillä voisin jo ensimmäisen osan perusteella hyvinkin kuvitella Palokasken toimivaksi tv-sarjaksi.
"Tyttö näytti niin kunnolliselta kuin vain olla voi, mutta siten kuin koulun suosituimmat tytöt aina näyttävät. He peittävät sen alle sellaista voimaa, rohkeutta ja salaperäisyyttä jonka paljastuminen olisi tehnyt heistä friikkejä, mutta joka kunnon tytön kuoren peitossa teki heistä voittamattomia. Pasi Tikka tunsi tämän tyttötyypin. Hän tunsi sen kipeän hyvin. Se oli Venlan tyyppi.
Tammi, 2013
Sivuja: 221
Saatu arvostelukappaleena.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Jos olisin...

Mari A heitti minua Jos olisin -haasteella ja ajattelin yhdistää sen Venetsian-matkan fiilistelyyn. Itse reissu oli ihana, oli kiva käydä katsomassa kevättä ja ihmetellä suloisen rapistuneita taloja, kanaaleja ja herkkukauppoja. Oli huikeaa kurkistaa kahvilaan jossa Casanovakin on, ainakin kertoman mukaan, tarjonnut naisilleen kaakaota tai ravintolaan, jossa Hemingwaylla oli oma pöytä. Kävelimme me myös senkin rakennuksen ohi, jossa Guido Brunetti työskentelisi jos olisi oikea ihminen eikä kirjan hahmo... John Berendtin kirjan päähenkilö, vuonna 1996 palanut teatteri La Fenice, oli jo noussut uuteen loistoonsa mutta en saanut siitä kunnon kuvaa turistilaumojen takia.

Mutta siis itse asiaan...

Jos olisin jäätelöannos, olisin tumma suklaa ja mansikka-gelato, samalla sekä väkevä että kepeän raikas.

Jos olisin ovi, olisin tämä ovi ja katsoisin joka päivä merta ja ihmisten virtaa.

Jos olisin pizza, olisin tonno cipolo. Suolainen ja makea samaan aikaan.

Jos olisin aikamatkailija, haluaisin ehkä kurkistaa tämän paikan elämänmenoon, sillä luulen että nämä käytävät ovat nähneet tarinan jos toisenkin.

Jos olisin hetki, olisin tämä. Yllättävän aurinkoinen, keväinen sunnuntai, lasi kuohuvaa kanaalin rannalla rakkaan seurassa.


Olen ihan pihalla siitä, missä haaste on jo kiertänyt, joten en tällä kertaa laita sitä eteenpäin...

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Minun Kiinani 3: Rahan aika / P. ôtie, Li Kunwu


Hurahdin pari vuotta takaperin Minun Kiinani -sarjan ensimmäiseen osaan ja nyt kun sain hyppysiini vihdoinkin sarjan päätösosan, sukat melkein pyörivät jaloissani! Kirja on paitsi Kunwun elämäkerta myös kiinnostava kuvaus Kiinan lähihistoriasta. Kirjan aiemmat osat kuvasivat Kunwun kasvamista pojasta mieheksi kulttuurivallankumouksen kuohuissa ja aikaa puolueen palveluksessa. Rahan ajassa Kunwu elää jo vakiintunutta elämää piirtäjänä Kiinassa, jossa kapitalismi tuntuu valtaavan yhä vahvempaa jalansijaa.

Minusta kirjan tapa kertoa historiaa Kunwun henkilökohtaisten kokemusten kautta on mainio. Ajatus ei toki ole uusi, mutta se toimii hienosti tässä tapauksessa. Kirjan kuvaama ajanjakso on pitkä, vuodesta 1980 aina vuoteen 2009 saakka ja sen aikana Kiinassa tapahtuu suuri murros kun kommunistinen jättiläinen alkaa muuntautua maailman talousmahdiksi. Aika ja muutos ovat (minusta!) mielenkiintoisia, lieveilmiöistä puhumattakaan. Kirja nostaa asiat esiin vähäeleisesti antaen lukijan itse ajatella ja tehdä johtopäätöksiä, mistä pidin ja huomasinkin luettuani miettiväni pitkään sarjakuvan teemoja. Olen aina ihmetellyt sitä kuinka kiinalainen kapitalismi ja kommunismi yhdistyvät ja luulen Kunwun nyt antaneen minulle vastauksia, jotka tosin kirvoittavat esiin vain uusia kysymyksiä.

Pidän kovasti Kunwun kertojanäänestä, joka tässä vaiheessa trilogiaa alkaa jo tuntua vanhalta tutulta. Aikuinen Kunwu on mietteliäs ja ystävällinen herra, joka hetkittäin tuntuu olevan vähän hämmennyksissä maailman mennessä kovaa vauhtia eteenpäin. Uusi Kiina on kovaa vauhtia hylkäämässä ja hävittämässä vanhaa kiiltävien ostoskeskusten ja pilvenpiirtäjien tieltä ja ennen melkein vihollisena pidetyistä länsimaista on tullut jotain, mitä ihaillaan ja jäljitellään - eipä liene ihmekään jos myllerrys hämmentää!

Sarjan aiempia osia lukiessani arvelin ensimmäisen osan jäävän suurimmaksi suosikikseni, lapsen näkökulma kosketti ja kulttuurivallankumouksen dramatiikka teki vaikutuksen. Nyt kuitenkin huomaan että kaikkein paras jälkimaku onkin jäänyt tästä viimeisimmästä teoksesta ja siitä, kuinka se tavallaan onnistuu sitomaan kokonaisuuden hyvin yhteen.

PS. Olisi kiinnostavaa nähdä myös Kunwun omia töitä ja jäinkin pohtimaan ovatko kansikuvan vesimainokset hänen kädenjälkeään. Kertokaa jos tiedätte!

WSOY, 2013
Sivuja: 271
Alkuteos: Une vie chinoise. Le temps de l'argent
Suomentanut Saara Pääkkönen
Saatu arvostelukappaleena

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Winter of the world / Ken Follett

Joulupukki suosi minua tänä vuonna tiiliskivillä - niistä massiivisin oli Ken Follett The Century-trilogian kakkososa, Winter of the world. Ensimmäinen, Fall of giants oli joululahja sekin ja muistaakseni odotin tuolloin kesään saakka kirjan korkkaamista sillä massiivinen ulkoasu huoletti. Hyvin on myös mielessä se kuinka vetäväksi tarina osoittautui, olimme juuri muuttaneet ja laatikoiden purkamisen sijaan unohduin tuon tuostakin lukemaan. Tälläkin kertaa luku-urakka eteni hitaasti, kirjalla yksinkertaisesti vain oli sen verran kokoa että sen lukeminen oli hankalaa.

Winter of the world palaa ensimmäisestä kirjasta tuttujen perheiden pariin, aikaa tosin on vierähtänyt jokunen vuosi ja siksi parrasvaloihin pääsevätkin nyt perheiden lapset - amerikkalainen uusrikas prinsessa Daisy, työläistaustan omaava Lloyd, Saksassa hakaristilipun varjossa kasvava Carla tai Neuvostoliitossa vakoojana toimiva Volodya. Kirja alkaa toista maailmansotaa edeltävistä vuosista ja sen matkassa päästään niin sotatantereille kuin englantilaisiin kartanoihinkin.

Follettin teksti on tutun vetävää ja useimmiten sivut kääntyivät kuin itsestään, vain taistelukohtaukset kyllästyttivät mutta tiedostankin olevan kroonisen huono lukija niiden suhteen. Kirjailijan idea on kunnianhimoinen, tarkastella sotien vaiheita monesta näkökulmasta, ja se toimiikin, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Jokainen kirjan suvuista kun ei ole saanut yhtäläistä ääntä ja tuntuukin siltä että osa perheistä ja historianvaiheista on vain kiinnostanut kirjailijaa (ja minua) enemmän. Amerikkalaiset Dewarit ovat esimerkiksi kirjassa esillä varsin vähän, kenties siksi että Yhdysvallat liittyivät toiseen maailmansotaankin vasta Pearl Harbourin jälkeen. Ja toki natsi-Saksassa riittääkin runsaasti potentiaalia kirjailijalle.

Tarina on vauhdikas ja tempaa mukaansa ja suosittelenkin sitä sodista, suurista tunteista ja seikkailuista pitäville. Osa henkilöistä jää tosin hiukan kaksiulotteisiksi, Follettin kirjoissa usein hyvät ovat sankarillisia ja rohkeita ja pahat häijyjä ilman sen suurempaa taustaa. Muutamia epäuskottavuuksiakin olin pongaavinani, en mm. usko että 1940-luvulla olisi esimerkiksi katsottu suotuisasti mustan ja valkoisen kansalaisen avointa suhdetta. Mutta mielestäni kupruja oli kirjassa melko vähän runsaaseen sivumäärään nähden, joten annan armon käydä oikeudesta. Tässä kohdin haluan vielä vinkata alkuvuodesta lukemastani Ben Eltonin oivallisesta romaanista Two Brothers, joka niinikään sijoittuu toisen maailmansodan pyörteisiin. Suosittelen (sitäkin)!

Tästä kirjasarjasta saisi muuten tehtyä oivallisen tv-sarjan, enkä yhtään ihmettelisi vaikka sellaisen tuotanto alkaisi kunhan trilogian päättävä teos, Edge of Eternity, ilmestyy vuoden 2014 loppupuolella. Winter of the world taas ilmestyy suomennoksena tämän vuoden lokakuussa. Kirjan nimenä tulee olemaan Maailman talvi ja kustantamona on Otava.
"A girl knows when her best friend has a secret. She may not know what the secret is, but she knows it is there, like an unidentifiable piece of furniture under the dust sheet. She realizes, from guarded and unforthcoming answers to innocent questions, that her friend is seeing someone she shouldn't: she just doesn't know the name, although she may guess that the forbidden lover is a married man, or a dark-skinned foreigner, or another woman. "
MacMillan, 2012
Sivuja: 832

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Matkalla kotiin / Julie Kibler

Julie Kiblerin esikoisteosta mainostetaan mm. ihanan Piiat-kirjan pikkusiskona, joten ymmärrettävistä syistä olin hyvin innokas tarttumaan kirjaan. Kuten jo kannestakin arvata saattaa, on kyseessä rotujen välisiä rajoja murtava rakkaustarina, josta ei draamaa puutu.

Matkalla kotiin kertoo kahden monella tapaa vastakohtaisen naisen tarinan. Isabelle-neiti on iäkäs ja valkoinen, Dorrie taas nelikymppinen musta nainen. Eroavaisuuksistaan huolimatta näitä kahta yhdistää ystävyys, joka vie naiset pitkälle ajomatkalle joka samalla on matka Isabellen menneisyyteen ja vuosiin jolloin hän rakasti tulisesti Robertia, mustaa miestä.

Ihan Piikojen tasolle Matkalla kotiin ei mielestäni yltänyt, ehkä syynä oli se, etten löytänyt kirjasta itselleni samalla tavalla samaistuttavaa henkilöä kuin Miss Skeeter, Aibileen ja Minny. Piiat oli minusta myös tulvillaan lämpöä ja huumoriakin - kukapa voisi unohtaa Minnyn suklaapiirakan?! - joka Julie Kiblerin kirjasta puuttui. Tästä mussutuksesta huolimatta viihdyin itseasiassa kirjan parissa oikein hyvin, se oli nopealukuinen ja koskettava rakkaustarina, jonka käänteet eivät tosin tulleet suurina yllätyksinä.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla. Nykyajassa keskitytään pitkälti naisten matkantekoon ja Dorrien elämään, johon liittyy ongelmallinen poika ja uusi mies, johon Dorrie epäröi luottaa. Matkaa katkoo Isabellen kertomus elämästään, joka onkin kirjan mielenkiintoisempi ja dramaattisempi puoli, minä en oikein jaksanut kiinnostua Dorrien elämän kriiseistä.

Kirjassa keskeisenä teemana on rasismi, jota Isabelle ja Dorrie kohtaavat myös automatkansa aikana. Tässä kohdin Kibler onnistuu muistuttamaan tärkeästä asiasta - vaikka tasa-arvon saralla ollaankin otettu suuria askelia sitten 1940-luvun, rasismi silti elää ja voi valitettavan hyvin ihmisten sydämissä. Muutamassa kohdin halusin melkeinpä hurrata Isabellelle tämän näpäyttäessä öykkäreitä. Juuri näin! Jos kaikki uskaltaisivat toimia vääryyttä todistaessaan, olisi maailma ehkä vähän parempi paikka.

Matkalla kotiin ei ollut minulle napakymppi vaikka sen mielelläni luinkin. Se jokin, joka saa aivoni rakastumaan kirjaan, puuttui tällä kertaa. Mutta kaikesta huolimatta, matka oli antoisa.
"Ymmärtäkää kuitenkin tämä: kun ihminen rakastuu, joka ainoa järjenhiven katoaa hänen aivoistaan."
Gummerus, 2013
Sivuja: 500
Alkuteos: Calling me home
Suomentanut Riie Heikkilä
So American: Tennessee
Saatu ennakkokappaleena.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Elävien kirjoihin / Marko Kilpi

Marko Kilven Elävien kirjoihin osoittautui yllätyksekseni lomalukemisteni huipuksi. Olin etukäteen kuvitellut että kirja olisi rikostarina vaikkapa Jarkko Sipilän hengessä, mutta Elävien kirjoihin oli paljon enemmänkin. Se vei minut narkkien lohduttomaan, kylmien sävyjen maailmaan ja maalasi samalla kiinnostavia kuvia niistä ihmisistä, jotka elävät maailmamme varjojen kanssa. Kilven teos osoittautui niin koukuttavaksi että välillä tunsin kirjan suorastaan polttelevan taskussani ja mieleni tekikin vetää se välillä selailtavaksi vaikka maisemat olivatkin upeat!

Elävien kirjoihin kertoo kolmen suomalaisen tarinan. Elias on yksinäinen susi, monessa liemessä keitetty etsivä jolla on taito käsitellä kaidalta polulta livenneitä. Hän saa parikseen Ollin, puukotuksesta toipuvan poliisin, joka on aivan konkreettisesti palaamassa elävien kirjoihin. Sinne haluaa myös Pike, entinen huumekaupan kuningatar, joka haluaa muuttaa elämänsä suuntaa synnytettyään pienen pojan vankilassa.

Marko Kilven tekstistä voi hyvin käyttää termiä iholle käyvä. Hän vie lukijansa niiden ihmisten pariin, joita tavallinen kansalainen kadulla kaihtaisi ja näyttää narkomaanien maailman uskottavan oloisesti ja kaunistelematta. Kirja on valehtelematta rankka, mutta oudon koukuttava ja avaa samalla uudenlaisiakin näkökulmia mm. syrjäytymiseen. Minun suosikikseni nousi Pike, joka samaan aikaan uskomattoman hukassa ja enemmän oikealla polulla kuin koskaan, vahva ja haavoittuva, kuin viidakon eläin toimimassa vaistojensa varassa uudessa ympäristössä.

Kirjan teksti on kaikessa karuudessaan kaunista, runollistakin. Melkein kuin Kilpi haluaisi niinkin osoittaa löytävänsä pahastakin jotain hyvää ja syvempää. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, 8-pallo, joka parhaillaan pyörii teattereissa. Leffa on minulta vielä näkemättä mutta ainakin kirjaa haluan ehdottomasti suositella, sillä pidin siitä ja paljon!
"Yövuoroissa Ollia kiehtoo niiden arvaamattomuus. Yön summan voi todeta vasta aamulla. Mitä tapahtui ja millaisista kohtaloista kamppailtiin silloin, kun muu maailma tuntui olevan käännettynä pois päältä. Millainen on seuraava päivä, joka on juuri koittamaisillaan. Joillekin se nousee erilaisena, käsittämättömänä ja tuntemattomana."
Gummerus, 2012
Sivuja: 336

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

The merchant of Venice / William Shakespeare, Faye Yong

Kaivellessani kirjaston tietokantoja erilaisten Venetsia-kirjojen toivossa, osui silmiini SelfMadeHeron manga-versio Shakespearen klassikosta The merchant of Venice. Ajatus jonkin hyvin uudenaikaisen tyylin yhdistämisestä iäkkääseen klassikkoon tuntui oudon jännittävältä ja ajattelin ihan piruuttanikin kokeilla tämmöistäkin makuyhdistelmää.

Venetsian kauppiaan tarina on varmaankin jo monelle tuttu. On komea mutta köyhänpuoleinen Bassanio joka rakastaa kaunista ja rikasta Portiaa. Kosiomenoja varten Bassanio pyytää lainaa ystävältään Antoniolta, hurskaalta kristityltä. Koska Antonion rahatilanne on heikko, menevät ystävykset juutalaisen rahanlainaajan, Shylockin, puheilla. Shylock kantaa Antoniota kohtaan kaunaa saamansa kohtelun takia mutta suostuu lainaamaan rahat seuraavin ehdoin: jos Antonio ei maksa lainaa takaisin eräpäivään mennessä, on hänen annettava omasta ruumistaan paunan verran lihaa. Ja kirjailijan tyylille uskollisesti mukana on myös muita lemmenjuonia...

Tunnustan heti alkuun että manga-Shakespeare oli yllättävän mukavaa luettavaa. Englanninkielinen Shakespeare tuntui tosin aluksi kankealta ja vaikealta, mutta totuin pian kielen poljentoon ja pääsin mukavaan lukuvauhtiin. Sarjakuvallinen muoto tuntui mukavasti keventävän kielen painoa ja kuvallinen muoto tuki myös erilaisten tunnetilojen välittymistä, minulle kun juuri tämän on vieraskielisissä näytelmiä lukiessa ongelmana. Kun kaikki energia menee itse sanojen ymmärtämiseen, jäävät hienovaraisemmat asiat huomiotta ja jotain olennaista jää puuttumaan teoksesta. Siispä jos haluat kokeilla Shakespearea alkukielellä mutta tekstin vaikeus huolettaa, kokeile ensin sarjakuvaversiota!

Kirjan piirrostyyli oli mukavan selkeä ja kaunis, henkilöt oli kuvattu keijukaisen omaisiksi, pitkäkorvaisiksi hahmoiksi,tosin juutalaishahmoihin oli saatu silmien mustien varjojen avulla paholaismaisuutta joka arvelutti. Tässä kohdin uuden ja vanhan yhdistäminen osoittaakin kiinnostavuutensa, sillä uudesta muodostaan huolimatta Venetsian kauppias on oman aikansa tuote ja ymmärtääkseni Shakespearen ajan Englanti oli juutalaisvastainen ja tuota taustaa vasten Shylock onkin ymmärrettävämpi, ehkä jopa rohkeakin veto kirjailijalta. Vaikka Shylock onkin julma ja selvästi tarinan pahis, tarjoaa Shakespeare hänen teolleen kuitenkin ymmärrettävän motiivin ja siten tekee konnasta inhimillisemmän. Erityisesti ao.Shylockin puheenvuoro oikeudenistunnossa on upea.
"I am a Jew. Hath not a Jew eyes? Hath not a Jew hands, organs, dimensions, senses, affections, passions? Fed with the same food, hurt with the same weapons, subject to the same diseases, healed by the same means, warmed and cooled by the same winter and summer, as a Christian is? If you prick us, do we not bleed? If you tickle us, do we not laugh? If you poison us, do we not die? And if you wrong us, shall we not revenge?"
SelfMadeHero, 2009
Sivuja: 208

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Venetsia: ruokaa ja unelmia / Tessa Kiros

Tämä kaunotar kulkeutui mukaani täysin ex tempore -lainauksena kirjastosta. Siellä se huuteli hyllystä ja päätin antautua matkafiilistelyille. Vaikka tekstin pääpainona onkin ruoka, en menisi tätä kuitenkaan kutsumaan keittokirjaksi, sillä teokseen on mahtunut upeiden valokuvien lisäksi myös Kirosin omia ajatuksia ja muisteloita kaupungista. Kulutinkin mukavasti pari iltaa kirjaa lehteillen, tavaillen uusien ruokalajien nimiä ja kuvia katsellen. Kirjana Venetsia tuntuikin olevan pikkuisen dekadentti ja täynnä vanhan maailman ylellisyyttä.
"Yhtä monta kertaa kuin lähden ulos, kuljin harhaan. En ollut kuitenkaan koskaan eksyksissä. Olin aina jossain Venetsiassa."
Tessa Kiros on puoliksi suomalainen maailman kansalainen, ammatiltaan kokki. Hän opiskeli ruoanlaittoa mm. Venetsiassa ja asuu nykyisin miehensä kanssa Toscanassa.

Kirosin reseptejä en uskaltautunut vielä kokeilemaan vaikka ne vaikuttavatkin riittävän yksinkertaisilta jopa allekirjoittaneen keittiöön. Muutamaa juttua, kuten esimerkiksi polentaa ja erilaisia gelatoja täytynee kuitenkin testata. Koska olen ei-niin-kätevä kokki, toivoisin että ruokakirjoissa olisi enemmän vaihekuvia - tästä ne puuttuvat ja siitä antaisinkin pienen miinuksen. Niin ikään olisi kiva, jos kaikista kirjan ruoista olisi kuva, allekirjoittanut innostuisi helpommin kokeilemaan eri reseptejä jos tietäisi kuinka herkullisen näköinen lopputulos voi olla.

Matka- ja fiilistelykirjana Venetsia on mainio. Kirosin ajatukset sopivat hienosti kirjan kuvien huolella luotuun tunnelmaan, jossa Venetsia on kiehtova paikka, täynnä kaikenmoisia - myös kulinaristisia - seikkailuja.
"Venetsia labyrintteineen ja arvoituksineen. Sen näkee Harry's Barin ylimmän kerroksen ikkunoista ja peileistä. Mikään ei täsmää. Jopa Torcellossa Locanda Ciprianin puutarhassa oli keskellä nurmikkoa syvänne, joka ei vaikuttanut lainkaan siltä, että sen olisi pitänyt olla siinä. Ja näkymä terassilta: kuin kulissit, joihin ohjaaja oli komentanut näyttelijät lausumaan vuorosanoja mutta unohtanut sitten lopettaa näytöksen. Siltoja; avaimenreikiä, joista voi tirkistää salaisuuksien täyttämille muinaisille sisäpihoille. Kapeita kujia, jotka päättyvät alas kanaalin rantaan johtaviin askelmiin, jos vain haluaa seurata niitä."


WSOY, 2009
Sivuja: 285
Alkuteos: Venezia

perjantai 15. maaliskuuta 2013

The turn of the screw and the Aspern papers / Henry James

Venetsia-viikkoni sai minut tutustumaan Henry Jamesin tuotantoon, olihan John Berendtin kirjassa Pudonneiden enkelten kaupunki useampaankin otteeseen viitattu The Aspern papers -lyhytromaaniin, joka sijoittuu kaupunkiin. Kaupanpäällisiksi sain lukea myös kirjailijan tunnetuimman kertomuksen: The turn of the screwn.

The turn of the screw kertoo nimettömäksi jäävästä opettajattaresta, joka saa tehtäväkseen huolehtia kahdesta pienestä orvosta, Milesistä ja Florasta kaukaisessa maaseutukartanossa. Lapset lumoavat suloisuudellaan opettajattaren ja hänen on hyvin vaikea uskoa että Miles on erotettu koulusta huonon käytöksen takia. Pian kotiopettajatar näkee outoja henkilöitä, joka pian tunnistetaan talon henkilökuntaan aiemmin kuuluneeksi ja nyt kuolleeksi Peter Quintiksi. Naiskummituksen arvellaan olevan lasten edellinen kotiopettajatar, kaunis ja huono-onninen Miss Jessep, joka lankesi Quintin pauloihin. Kummitukset tuntuvat tahtovan jotakin perheen lapsista, joita opettajatar parhaansa mukaan yrittää suojella.

Ihan ensimmäiseksi, The turn of the screw on siis kummitustarina ja minä olen huono lukemaan niitä, joten tarina ei ihan hirveästi innostanut. Vaikka luenkin melko paljon englanniksi, oli Jamesin kieli sellaista, jonka lukemisen koin työlääksi. Kirjan tarina sen sijaan osoittautui, kummituksista huolimatta, oikein toimivaksi mysteeriksi, jonka tulkinta jäi vaivaamaan mieltäni. Minusta nimittäin tarinan voisi tulkita muutenkin kuin kummitusjutuksi... Tarinassa on mielestäni samanlaista henkeä kuin Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjassa, joten jos pidit Watersista, voisi tämä lyhytromaanikin olla lukemisen arvoinen.

Tarinoista toinen, The Aspern papers, osoittauti minulle mieluisammaksi lukukokemukseksi. Vaikka James tässäkin kirjassa onnistuu luomaan mukavan kierotuneen tunnelman, ei luvassa sentään ole kummituksia, korkeintaan ahneutta ja muita inhimillisiä tunteita.

The Aspern Papers kertoo miehestä, jonka päähän pinttymä on hänen suuresti ihailemansa, nyt jo edesmennyt runoilija Jeffrey Aspern. Mies matkustaa Venetsiaan kuultuaan että Aspernin iäkkäällä rakastajattarella, Julianalla, saattaisi olla halussaan runoilijan kirjeitä. Juliana asuu suuressa palazzossa, seuranaaan vain sukulaisensa, vanhapiika nimeltä Miss Tina. Kertoja soluttautuu ovelasti naisten luo asumaan, tarjoten vähävaraisille vuokrarahaa. Vähitellen hän alkaa piirittää aran oloista Miss Tinaa saadakseen tältä tietoja Aspernista.

Tarina on tavallaan arkinen,Henry James oli ammentanut inspiraationsa Shelleyn kirjeisiin liittyvästä tapauksesta ja yllättävän tutulta kuulostaa myös Ezra Poundin ja hänen rakastajattarensa Olga Rutgen tapaus, jota John Berendt kirjassaan Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki, tutki. Päähenkilön ahneus ja häikäilemättömyys ovat oikeastaan hurjempia kuin edellisen tarinan kummitukset ja ainakin minusta myös pelottavampia. Molemmissa tarinoissa kirjan kieli osoittautui minulle hankalaksi, pitkät ja mutkikkaat lauserakenteet ja paikoittain vaativa sanasto hidastivat lukemistani ja tekivät siitä pakkopullaa. On toki hyvä lukea joskus vaikeampiakin tekstejä ja siten harjoittaa omaa kielitaitoa, mutta en siltikään oikein jaksanut innostua lukemastani. Paitsi Venetsian kuvauksista, jotka olivat upeita...
"Accordingly I spent the late hours either on the water - the moonlights of Venice are famous - or in the splendid square which serves as a vast forecourt to the strange old church of Saint Mark. I sat in front of Florian's café eating ices, listening to music, talking with acquaintences: the traveller will remember how immense cluster of tables and little chairs stretches like promontory into the smooth lake of the Piazza. The whole place, of a summer's evening, under the stars and with all the lamps, all the voices and light footsteps on marble - the only sounds of the immense arcade that encloses it - is an open-air saloon dedicated to cooling drinks and to a still finer degustation, that of the splendid impressions received during the day."
Wordsworth, 1993
Sivuja: 236

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kuolema väärissä vaatteissa / Donna Leon

Minun suosikki-venetsialaiseni on ehdottomasti Guido Brunetti, joten oli selvää että haluan lukea hiukan Donna Leoniakin Venetsia-viikkoa varten. Summamutikka-valinnalla kirjaston hyllystä kaverikseni valikoitui Kuolema väärissä vaatteissa, joka on kolmas Brunetti-sarjan kirjoista ja muuten samalla teos, jossa maanmainio signorina Elettra tekee debyyttinsä. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1994, mutta on vuosien kulumista ei juurikaan Leonin tekstistä huomaa, muuten kuin liirojen läsnäolosta ja kännyköiden puutteesta.

On jälleen kerran kuuma kesä Venetsiassa Brunetin taipuessa virka-avuksi Mestren poliisille. Mestrestä on nimittäin löytynyt kuoliaaksi hakattu transvestiitti-prostituoitu. Paikallinen poliisi haluaisi ohittaa jutun nopeasti, mutta Brunetti herää miettimään kuinka hänen ikäisensä, keski-ikäinen ja pikkuisen tanakka mies voisi toimia prostituoituna. Vyyhti paisuu suureksi ja ikäväksi, täynnä väkivaltaa, hurskastelua, rahaa ja erittäin viehättäviä miehiä.

Oli mukava kokemus palata sarjan ensimmäisten kirjojen, jokin Donna Leonin luomassa kokonaisuudessa vain toimii hyvin minulle. On yhteiskunnallista kritiikkiä, rikoksia ja pikkuisen nojatuolimatkailua ja Brunetti perheineen ja työtovereineen vain on niin ... ihana. Kuolema vieraissa vaatteissa onkin kokoelma viehättävää kodikkuutta, Venetsian hieman kärsinyttä kauneutta, ihmismielen ahneutta ja rumuutta sekä moraalista moitetta.

Vaikka Kuolema väärissä vaatteissa oli mielestäni tavallista raa'empi Brunetti-kirja tai sitten moraalinen rappio puski niin voimakkaasti sivujen välistä päälleni, että koin kirjan niin synkkänä. Hyytävintä kirjassa taisi tällä kertaa kuitenkin olla ihmisten asennoituminen homoja ja transvestiitteja kohtaan! Kirjan "mysteeri" ei tarjoa suuria yllätyksiä, sen sijaan sekä minä että Brunetti aloimme melkeinpä turhautua liukkaan konnan melkein päästessä hyppysistämme. Annan ehdottomasti plussaa moiselle realismille!
"Brunetti huokasi kyllästyneenä. Mikseivät ihmiset voineet valita paremmin keitä vihasivat, harkita edes hiukan? Käyttää kenties edes hiukan järkeään? Mikseivät he vihanneet kristillisdemokraatteja? Tai sosialisteja? Tai ihmisiä, jotka vihasivat homoja?"
Otava, 2012
Sivuja: 299
Alkuteos: Dressed for death
Suomentanut Kristina Rikman

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Venetsia: pudonneiden enkelten kaupunki / John Berendt

Pudonneiden enkelten kaupungin olisin ehkä lukenut jo pelkän nimenkin perusteella, se nimittäin on kaunis ja mielikuvitustani kutkuttava. Kirjan nimi juontaa juurensa tilanteeseen, jossa Harry Barin (huom! Hemingwayn kantapaikka!) omistajan päähän oli osua pala rapistuneesta kirkosta putoavaa kivienkeliä. Kuinka runollisia voivat varoitustaulut ollakaan?!

Luulin kirjan ensin olevan fiktiota kunnes ilokseni tajusin että kyseessä olikin Berendtin tekemä todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin pohjautuva kuvaus ajalta jolloin kirjailija oli juuri saapunut Venetsiaan ja kaupungin historiallinen teatteri, Fenice oli palanut poroksi. Tapahtuma järkytti venetsialaisia ja palon poliisitutkinta ja teatterin jälleenrakennusprojekti alkoivat uhkaavasti muuttua farssiksi.

Kirjoitusprosessinsa aikana Berendt tutustui moniin tunnettuihin venetsialaisiin. Kuuluisimpiin kuulunevat Ezra Pound ja hänen rakastajattarensa Olga Rutge, joiden kirjeenvaihdon omistajuus aiheutti aikanaan melkoisen skandaalin. Iäkkäältä Olgalta kun huijattiin melkoinen määrä papereita erään toisen venetsialaisrouvan toimesta. Vaikka tapahtumista saattaisi olla ainesta ihan kokonaiseenkin kirjaan, minusta tämä melko pitkä osio tuntui tylsältä ja vähän väärässä paikassa olevalta, sillä Rutgen kirjeillä ei ole mitään tekemistä teatterin palon kanssa. Tuntui melkeinpä siltä että kirjailija oli vain innostunut tuosta tarinasta ja eksynyt siksi harhateille.

Berendtin tekstiä oli miellyttävää lukea ja pääosassa oleva Venetsiakin näyttäytyi monipuolisena, kauniina ja eriskummallisena tekstissä, täynnä pieniä kuriositeettejä ja salaisuuksia. Olin aluksi hyvinkin ihastunut kirjaan, jota luin säästeliäästi ja makustellen, yrittäen painaa kiehtovia pieniä detaljeja ja paikkoja mieleeni. Matkalukemiseksi kirja oli oivallinen, se päästää lukijansa palazzojen sisälle ja jakelee paikallisista juoruja kuin seurapiirirouva konsanaan. Kirjallisuuden ystäville se tarjoaa myös oivallisen määrän tärppejä tunnettujen kirjailijoiden lempipaikoista ja kokemuksista Venetsiassa.
"Venetsialaisena oleminen", Marcello jatkoi, "ja sen tietäminen, miten Venetsiassa eletään, on taidetta. Se on meidän elämäntapamme, kovin toisenlainen kuin muualla maailmassa. Venetsia ei ole rakennettu pelkästään kivestä, vaan myös hyvin ohuesta verkosta sanoja, jotka lausutaan ja muistetaan, tarinoista ja legendoista, silminnäkijöiden havainnoista ja kuulopuheista. Venetsiassa työskenteleminen ja toimiminen vaatii ennen kaikkea sitä, että ymmärretään sen erilaisuudet ja tasapainon herkkyys. Me Venetsiassa etenemme varovaisesti ja melua pitämättä. Ja erittäin hienovaraisesti. Me olemme hyvin bysanttilaisia, eikä sitä todellakaan ole helppo käsittää."
WSOY, 2006
Sivuja: 442
Alkuteos: The city of falling angels
Suomentanut Liisa Paakkanen

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Juhla alkakoon / Niccolò Ammaniti

Niccolò Ammaniti Juhla alkakoon osui selkeästi oikeaan lukuhetkeen, sillä avasin kirjan eräänä ei-niin-hilpeänä maanantaina. Tuossa olotilassani nauruhermojani kyllä hersyttelivät saatananpalvojien alijärjestön vetäjän urahaaveet siinä missä turhamaisen kirjailijan egokin.

Kirja kattaa lyhyen ajanjakson joka tulee osoittautumaan tärkeäksi niin julkkiskirjailija Francesko Ciballe kuin Abaddonin pedoille, pienelle ja paikalliselle saatananpalvontaryhmälle. Sekä Ciba että Pedot ovat loukussa omassa elämäntilanteessaan, Ciban kirjoittaminen ei suju ja Petojen draivi pahantekoon on kadonnut jonnekin arjen pyörittämisen, nalkuttavien vaimojen ja työpaikkojen jalkoihin. Muutos on tarpeen ja molemmille se näyttäytyy erikoisen miljonööri Chiattin ökyjuhlien muodossa. Metsästysteemaisiin, yltiöpäisiin kekkereihin on kutsuttu kaikki silmäätekevät ja sinne menevät myös sankarimme - Ciballa on tavoitteena nostaa imagoaan sopivan julkkisnaisen kanssa, Pedot taas aikovat toteuttaa kaikkien aikojen tempauksen uhraamalla enkelin - uskoon tulleen suloisen laulajatar-Laritan.

Ammanitin kirja osui siis minulle oivalliseen lukuhetkeen, viihdyin sen parissa mainiosti. Pidin erityisesti siitä, kuinka Ammaniti trivialisoi saatananpalvonnan, jotain herkullista oli siinä kuinka tuon onnettoman alijärjestön neljä jäsentä pohtivat toiseen, menestyneempään järjestöön liittymistä, kunnes toteavat että matka kokouksiin on liian aikaa vievä julkisilla kiinnostaakseen. Myös turhanpäiväiset ökyilyt naurattivat överiydellään vaikkei Ammanitin visio tässä kohdin ehkä olekaan kovin pahasti liioiteltu. (Olen seurannut telkusta myös Beverly Hillsin kotirouvien touhuja...)

Kirja alkoi mainiosti ja sopi oikein hyvin mielentilaani, oli oikeasti kivaa pyöritellä silmiään ja hihitellä näiden antisankareiden touhuille. Risuja antaisin kuitenkin lopusta. Tarinan vauhti nimittäin kiihtyy takakannen lähestyessä ja Ammaniti päästää mielikuvituksensa todella valloilleen. Monestihan tämä on hyvä asia, mutta minusta tällä kertaa homma meni kuitenkin jo liian överiksi. Minulle kirjan juttu oli nimittäin se, että kaikki - hölmöt kirjailijat ja saatananpalvojat - olivat riittävän realistisia, oli mahdollista uskoa että näinkin onnettomia reppanoita todella on. Mutta lopussa soppaan heitetään uusia elementtejä, joiden nieleminen lukijalle on jo aika vaikea juttu ja lupaava lukukokemus lässähtää loppumetreillä. Niccolò Ammaniti, olisitpa malttanut vähän hillitä itseäsi...
"Ilmiselvä juttu. He haluavat, että joudun tilille.
Koko kirjailijanuransa ajan hän oli asettunut hämäriä voimia vastaan, seurauksista piittaamatta. Hänestä se oli kirjailijan yhteiskunnallinen velvollisuus. Hän oli kirjoittanut tulikivenkatkuisen artikkelin, jonka tähtäimessä olivat aarniometsiä hakkaavien suomalaismetsurien lobbaajat. Hänen sieppaajansa, nuo köriläät, saattoivat hyvinkin kuulua suomalaiseen äärisiipeen."
Ensi viikolla aloitan tämän vuoden ensimmäisen teemaviikkoni, jonka aiheena on tällä kertaa Venetsia. Siispä maanantaina tavataan Italiassa!

Otava, 2011
Sivuja: 432
Alkuteos: Che la festa cominci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

torstai 7. maaliskuuta 2013

Italialainen avioliitto / E.M. Forster

Yhdistän E.M. Forsterin nimen Taloon jalavan varjossa, tuohon ihana brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvaus ja siksi päädyin kokeilemaan Italialaista avioliittoa, saisihan muodollisista briteistä ja värikkäistä italialaisista aikaan varmasti mielenkiintoisen sopan. Lupaavasta alusta huolimatta, tarina kuitenkin eteni tavalla joka jätti pettymyksen tunteen.

Kirja kertoo oikeastaan lomaromanssista jolla on hieman tavallista enemmän seuraamuksia. Kun Herritonin perheen vesasta leskeytynyt nuori ja rahvaanomainen Lilia päättää lähteä seuraneidiksi Italian matkalla, moni sukulainen huokaisee helpotuksesta ja toivoo että matkan aikana Liliaankin tarttuisi hieman sivistystä. Mutta sivistyksen sijaan mukaan tarttuukin uusi, italialainen siippa, Gino ja skandaali saa alkunsa.

Kirja alkoi lupaavasti ja ensimmäiset kappaleet ahminkin innoissani tätä kirpeää pikku komediaa. Nautin tekstin pienistä koukuista ja hienon perheen suorastaan oivallisesti ylenkatseesta rahvaanomaista sukulaisnaista kohtaan, joka oli jopa kehdannut opetella ajamaan polkupyörällä ja mennyt vielä kaatumaankin kirkon edessä. Oi kauhistusta.

Alun jälkeen teksti kuitenkin alkoi saada odottamattoman tummia ja synkkiä ja sävyjä ja varsinkin hurjahko lopetus lyttäsi sen mikä olisi voinut olla yhtä eleganttia kuin kello viiden tee paremmista posliineista nautittuna. Olin ensimmäisten kappaleiden perusteella alkanut jo hiukan pitää Liliasta, joka sentään uskalsi kokeilla uusia asioita ja murtautua ulos tunkkaisista salongeista mutta jouduin harmikseni toteamaan hänen sittenkin olevan melko kaksiulotteinen ja hupsukin nainen, jolla oli omassa tarinassaan vain valitettavan pieni rooli - aina jonkun vaimona, sukulaisena tai äitinä. Myös Gino, tuo italialainen hurmuri, osoittautui pelkäksi karikatyyriksi. Oikeastaan koko kirjassa ei juuri olekaan henkilöä, johon olisin voinut samaistua ja tämä varmasti vaikutti lukukokemukseenkin.
(Herritonit keskustelevat Lilian Italian matkasta.)"Hän oli tosiaan innostunut Italiasta. Tämä matka on hänelle melkoinen kriisi." Philip näki tilanteessa runsaasti oikukasta romantiikkaa ja seikkailua: ajatus, että rahvaanomainen nainen matkustaisi paikkoihin, joita hän itse rakasti ja palvoi oli toisaalta kiehtova, toisaalta vastenmielinen. Entä jos naine kokisi muodonmuutoksen? Miksei? Samoin oli tapahtunut gooteille.
Gummerus, 2006
Sivuja: 185
Alkuteos: Where angels feat to tread
Suomentanut Hanna-Liisa Timonen

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Come home / Lisa Scottoline

Taannoisen silmäongelmani takia lukeminen sai vähäksi aikaa jäädä. Mutta kun silmät eivät kestä telkkaria, tietokonetta tai kirjaa, niin ajankuluttaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi. Muutaman leffan "kuuntelin" telkusta ja sitten juolahti mieleeni kokeilla äänikirjaa. Olen lukenut peräti yhden äänikirjan aiemmin eikä kokemus suorastaan hurmannut, mutta nyt ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Klikkasin siis Helmetin kokoelmista itselleni vähän kuunneltavaa...

Come home kertoo tarinan nelikymppisestä Jillistä, jolla elämä alkaa olla mallillaan. On mukava työ lastenlääkärinä, touhukas 13-vuotias tytär ja mukava mies, josta kenties kohta olisi tarkoitus tulla Jillin kolmas aviomies. Sitten epärehellinen ja muutenkin ikävä siippa nro. 2 kuolee alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena ja Jillin ovelle ilmestyy kolmen vuoden tauon jälkeen itkuinen tytärpuoli Abby, joka on vakuuttunut siitä että hänen isänsä murhattiin.

Scottolinen teksti voi olla luettuna ihan toimivaa, mutta ainakin äänikirjan kanssa kyllästyin! Lukemiseen verrattuna kuunteleminen oli huomattavasti hitaampaa ja allekirjoittanut ehti välillä turtua mm. kohtauksiin jossa kirjan päähenkilö tekee työtään lasten lääkärinä. Kirjassa oli lukuisia vuoropuheluita kollegoiden tai potilaiden vanhempien kanssa, joiden tarkoitus epäilemättä oli luoda taustaa päähenkilölle, mutta minusta korvien putkitukset, verikokeet ja ajanvaraukset olivat aika tylsää kuunneltavaa ja muutenkin turhia sivujuonteita.

Äänikirjan tempo osoittautui myös haastavaksi minulle, sillä (ehkä kohtuuttomastikin) elättelin toiveita siitä, että esimerkiksi kahden tai kolmen tunnin kuuntelun jälkeen kirjassa olisi jo tapahtunut jotain. Tuntuu epäreilulta verrata kirjaa elokuviin, mutta siinä ajassa jossa Scottolinen henkilöt olivat kuulleet vasta ex-miehen kuolemasta ja itkeneet tunnin verran, oltaisiin elokuvassa jo melkein loppurytinöissä

Kirjaa kuvaillaan esim. Goodreadissa thrilleriksi, joka tutkiskelee äitiyteen ja uusperheisiin liittyviä teemoja. Vaikka kirjassa toki vauhti kasvoi viimeisellä kolmanneksella, mutta tarina lähti minun makuuni turhan hitaasti liikkeelle - tämä mielestäni korostui erityisesti äänikirjassa, jossa oli pakko sopeutua hitaampaan lukemisen rytmiin. Perheteemaa tuotiin kyllä kiitettävästi esiin, joskin Jill oli minusta jo melkeinpä pakkomielteisen oloinen tytärpuoliensa suhteen unohtaen oman lapsensa ja sulhasensa miltei kokonaan. Myös tekstissä runsaasti viljelty termi ex-äitipuoli ärsytti.

Vinkki unettomuudesta kärsiville: nukahdin kirjan kuuntelun aikana ainakin viisi kertaa...

Macmillan audio, 2012
Lukija: Maggi-Meg Reed
Kesto: n. 12 tuntia.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Rajanaapuri / Roope Lipasti

Viikonlopun lukemista etsiessäni osui hyppysiini Roope Lipasti Rajanaapuri. Kirjaa mainostettiin takakannen sanoilla: "Aidan toisella puolella ruoho on aina ... leikkaamatta" ja sehän osui ja upposi! Arvelin erilaisista naapuruksista irtoavan kiperiä tilanteita ja kirpakkaa huumoria ja juuri sitä kaipasinkin.

Rajanaapuri on tarina erilaisista naapuruksista. Kertoja on aidan toisella puolella elävä, pedantti historianopettaja, leskeytynyt ja lapseton mies, joka pilke silmäkulmassa seuraa naapurinsa touhuja. Ovathan ne parempaa viihdettä kuin Financial Times konsanaan. Aidan toisella puolella asuu naapuri, touhupetteri kuusine lapsineen, pelle peloton, joka on rakentelee haavekuvia ja rantasaunoja järvineen ja kiviaitoineen. Ja on naapurilla vaimokin, viehättävä ihminen jota on kertojan mukava katsella ja ajatella.

Myönnän Rajanaapurin olleen vähän erilainen kirja kuin etukäteen kuvittelin, sillä nämä naapurukset elävätkin ihan sulassa sovussa keskenään. Kertoja on toki melkoinen besserwisser, mutta lempeästi. Naapuri tuntuukin tarjoavan toivottua viihdettä miehen kaavamaiseen ja yksinäiseen elämään ja ehkä auttaakin leskimiestä taas palaamaan elävien kirjoihin.  Oikeastaan lukija voi nauraa molemmille miehille, sille viivasuoria lumikolauksia tekevälle, jolle ei elämässä ole enää mitään muuta jäljellä kuin elämänhallinta ja sille, joka ehkä pakenee arjen kaaosta ja ikääntymistä nikkarointiin ja käsittämättömiltä tuntuviin projekteihin. Oikeastaan naapuria tavallaan tulee vähän ihailleeksikin, uskoohan hän omiin taitoihinsa järkkymättömästi, aiemmista huonoista kokemuksista huolimatta hän rynnistää kohti uusia valloituksia - rohkea, joskin myös onnettomuuksille altistava, elämänasenne.

Kirjan huumori oli lämmintä ja muistutti hieman ihania Mielensäpahoittajia. Naapurin kohelluksen väliin mahtuu vakavampiakin hetkiä, niitä joissa puhutaan kipeistä asioista. Rajanaapuri oli minulle hyvä lukukokemus, sopivan kevyt ja hauska, sujuva ja koskettavakin. Ja sellaisen naapurin kohelon, joka on oikeastaan enemmänkin näkijä kuin tekijä, minäkin tunnen.
"Jos joku haluaa nähdä, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne ensin meikkaamatta."
Atena, 2012
Sivuja: 231

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Green River killer: A true detective story / Jeff Jensen, Jonathan Case

Tulin sitten taas penkoneeksi kirjaston sarjakuvahyllyä, joka onkin osoittautunut melkoiseksi aarreaitaksi. Tällä kertaa dekkarin ystävä löysi käsiinsä todellisen poliisitarinan - kertomuksen Green Riverin tappajasta. Graafinen romaani perustuu tositapahtumiin, oikeaan tappajaan joka mellasti 1980-luvulla Amerikassa.

Tarinan keskushenkilö on Tom Jensen, poliisi, joka päätyy jahtamaan murhaajaa lähes koko uransa ajan - yli 20 vuotta. Kirja alkaa melkein lopusta käsin, vuosien työn jälkeen murhaaja on löydetty ja jäljellä on enää todisteiden kokoaminen syyttäjää varten sekä vielä kadoksissa olevien ruumiiden etsintä ja etsivät kuulustelevat kuukausien ajan yhtä Amerikan tuhoisimmista sarjamurhaajista.

Green River Killerin tarinan on koostanut Jeff Jensen, etsivä Tom Jensenin poika ja siksi onkin ymmärrettävää että kirja tavoittaa jotain aitoa poliisin työstä ja erityisesti Tom Jensenistä - onhan hänen pojallaan ollut ainutlaatuinen näkökulma tapaukseen. Tom Jensen ei ole mikään tv-sarjojen superkyttä, hän purkaa työnsä paineita remontoimalla kotia. Jonain rankkana vuonna talo saa uuden pation, pahimpaan suruun etsivä hajottaa kylpyhuoneen laatoittaakseen sen käsin pala palalta.

Kuten aiheesta jo arvata saattaa, ei kyseessä ole mikään hyvän mielen sarjis. Kertomus ei ole erityisen mieltä ylentävä, oikeastaan se on realismissaan aika masentava ja synkkä, erityisesti siksi että kyseessä on tositarina. Jonathan Casen konstailematon mustavalkoinen kuvitus toimii kirjassa hyvin, korostaen tunnelman tummia sävyjä.

Dark Horse Books, 2011
Sivuja: 233

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Nostalgia / Pauliina Susi

Minulle kävi Pauliina Suden Nostalgian kohdalla samalla tavalla kuin Kirjainten virrassa -blogin Hannalle. Luin väsyneenä, pää ja silmät särkien, pätkissä ja kadotin täysin punaisen langan vaikka etukäteen olinkin kuvitellut kirjan olevan kevyt ja helppo.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Anni, jolla on pätkätöitä, teini-ikäinen tytär, joka haikailee kielikursseille, mies, joka työskentelee irtisanomisuhan alla ja asuntolaina. Aika tavallinen tilanne näinä aikoina siis! Vanhalta opiskelukaveriltaan Anni saa nöyryytyksen jälkeen toimeksiannon kirjoittaa firman henkilöstölehteen kivan ja myönteisen kuvan Maaria Riennosta, uudesta firmaan palkatusta johtajasta. Paha vain että Riento vaikuttaa lähes epäinhimilliseltä uratykiltä, joka myös sattuu päättämään ketkä Annin miehen yrityksestä saavat kenkää.

Kirja vaikutti juonensa perusteella aika suoraviivaiselta ja kiinnostavalta ja etukäteen arvelinkin että kirjailija saisi varmasti kehiteltyä noista aineksista kelpo sopan. Sitten seuarasivat päänsärky, silmäsärky, lukubreikki ja armoton sumeus. Luin Suden kirjaa pienissä pätkissä, miten nyt yksisilmäisenä pystyin. Tapahtumat seurasivat toisiaan mutta en oikein tajunnut kirjan pointtia tai oikein jaksanut uskoa sen henkilöihinkään.

Hyvää kirjassa oli mm. pätkätyöläisten elämän kuvaaminen, pienet nöyryytykset sopimusehdoissa ja loputon työtehtävien metsästys ja huoli siitä, mistä huomenna saadaan leipä pöytään. Suden kerronta oli sujuvaa ja huumorikin pilkahti, mutta kokonaisuutena tämän lukeminen meni pelkäksi sivujen kääntelyksi. Päälimmäiseksi mieleeni jäi sekava tunne ja monta kysymystä.
"Olenko kauhea? Jos tietäisitkin kuinka kauhea. Jos tietäisitkin, mitä minulla on takakontissani: täysikokoinen kiinteälihainen naaras, painoa ehkä noin kuusikymmentä kiloa.
En minä ole kauhea. Tämä viikko on ollut kauhea, ihan perkeleellinen.
Aivan tavallinen työviikko. Ei edes ohi vielä."
Tammi, 2010
Sivuja: 262

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Heipat helmikuulle!

Helmikuu meni minulta vähän sairasteluksi enkä oikein ole päässyt nauttimaan niistä aurinkoisista pakkaspäivistä, jos niitä nyt on edes ollutkaan... Tuntuu kivalta elää jo maaliskuun alkua ja odotella talven selän taittumista. Helmikuun mielenkiintoisimpiin kirjallisiin hetkiin kuului vuosittainen Globalia-äänestys, jonka tuloslistalta saa oivia lukuvinkkejä. Tällä kertaa palkinto meni Norjaan, Gaute Heivollin kirjalle Etten palaisi tuhkaksi.

Kun kaikenlainen sairastelu kielsi palelemisen ja rankemman liikunnankin, tulin käyneeksi elokuvissa - mikä ihana tekosyy pysytellä sisätiloissa valkokankaan lumoissa. Anna Karenina hurmasti kauneudellaan ja elokuvan rangaksi kehitetty näyttämöidea oli upea, Les Misérablesin lauluja olen taas hoilannut kohta viikon verran... Samalla tuli nähtyä myös Kultahatun komea traileri ja elokuva alkoi jo kutkuttaa. Jospa lukisin ensin kirjan muistinvirkistykseksi?

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin 17 kirjaa, joista neljä oli sarjakuvia. Lukemisen sivumäärä jäi vähäiseksi sairastelun takia, luettua tuli 3748 sivua. Kuukauden kohokohdat muodostuvat tavanomaisen sekavasta kokoelmasta: eniten nautin Richard III:sta, Puulattian kunnossapidosta ja The Secret Keeperistä. Kuukauden "teemat" ovat pitkälti haasteiden värittämät, luin tavallista enemmän sarjakuvia ja kotimaista kirjallisuutta.
Luin myös helmikuussa kolme kirjaa, joista en tullut bloganneeksi, lähinnä siksi etten oikein löytänyt teoksista riittävästi sanottavaa.

Konnun kootut viisaudet / Noble Smith
- Herttainen kirjan, joka kertoo maanläheisemmästä elämäntavasta. Joskus on mukava lukea tämäntyyppisiä ajatuskokoelmia, mutta tämä ei jäänyt mieleeni kovinkaan erikoisena teoksena. Luokkaa Ihan jees.

Twilight of the Romanovs: a photographic odyssey across imperial Russia / Philipp Blom, Veronica Buckley
- Tästä teoksesta en sitä varatessani tajunnut että kyseessä oli valokuvateos. Kirja esittelee 1900-luvun alun Venäjää valokuvina, samalla sivuten myös Romanovien dynastien hiipumista. Kuvat kyllä puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, niistä näkee sekä maan kulttuurien monimuotoisuuden että myös varallisuuserot, suloiset suuriruhtinattaret lierihatuissaan ovat rankka vastakohta likaisille ja paljasjalkaisille työläisille. Kirja on valokuvateos, jossa tekstiä oli mielestäni vähänlaisesti enkä oikein jostain syystä osannut blogata siitä. Valokuvat ovat kuitenkin näyttäviä ja näkökulma kiinnostava.

A girl with dragon tattoo. Book 1. / Denise Mina
Lainasin tämän sarjakuvan siinä hatarassa toivossa että se antaisi jonkinlaista uutta näkökulmaa Stieg Larssonin mainioon Miehet, jotka vihaavat naisia -kirjaan. No ei antanut, teos on vain sarjakuvallinen tapa esittää sama tarina, mikä on tietysti ihan ok, mutta ainakin tämän tapauksen kohdalla taidan kuitenkin suosia ihan perinteistä kirjaa. Teoksen piirrosjälki oli mielestäni hyvä, joskin kuvalliset versiot joistain kirjan rankimmista kohtauksista ovat brutaalia nähtävää. En suosittele herkimmille lukijoille.

Haasteiden tilanne

Helmikuun lukemisessa näkyivät lukuhaasteet vahvasti. Susan Seitsemän sarjakuvaa -haaste tuli jo periaatteessa suoritettua, mutta taidan jatkaa vielä sarjakuvien listailua omalle haastesivulleen - tuleepa samalla tarkemmin seurailtua sitä millaisia sarjakuvia luen.

13 kotimaista -haaste alkaa olla sekin jo puolivälissään, olenhan jo ehtinyt tutustua seitsemään suomalaiseen kirjailijaan.

Maailmanvalloitus sitten eteneekin huomattavasti leppoisammassa tahdissa, sillä valloitin vain Salomonsaaret. Amerikan osavaltioiden jahtaaminen oli sekin varsin raukeaa; nappasin itselleni Oregonin ja Etelä-Carolinan.

Entäs ensi kuussa?

Maaliskuussa potkaistaan liikkeelle tämän vuoden teemaviikot, ensimmäisenä aiheena olkoon Venetsia, tuo Casanovan ja Guido Brunettin kotikaupunki...