sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kesälomaa odotellessa

Kaunista keskikesää kaikille! Täällä vielä kärvistellään kesäloman odotuksen tunnelmissa, toki ilmastoidussa toimistossa on helteillä hyvätkin puolensa mutta lomalaisten iloa ja intoa seuratessa tekisi jo itsekin mieli päästä nauttimaan. Onneksi on kuitenkin viikonloput - ja kirjat.

Kesäkuu on ollut jollain tapaa hurjan hektinen. Vaikka on tapahtunut paljon kivoja juttuja, tuntuu siltä että nyt olisi oikeasti aika päästä lepäämään ja rauhoittumaan. Vain olla, ilman aikatauluja ja työlistoja. Kohta se on. Minun lomani.

Päätin blogin puolella lisätä läpinäkyvyyttä ottamalla käyttöön ns. "Mistä minulle" -tagit, joka siis yksinkertaisuudessaan kertoo sen miten kirja on lukukasaani päätynyt. Luokkina ovat tällä hetkellä kirjasto, arvostelukappale (tämän alle tipahtavat kaikki pyydetyt tai pyytämättömät kustantamoista saadutr kirjat), oma ostos, ilmaiset (esim. ilmaiseksi muualta kuin kirjastosta ladattavat sähköiset kirjat) ja lahjat (esim. joulu). Olen yrittänyt kertoa postauksissa aiemminkin kunkin kirjan alkuperästä, mutta tagit lienevät selkeä ja yhdenmukainen tapa merkitä asia. Kirjasto näyttää olevan ylivoimaisesti suurin "sponsorini" ja siitä lämmin kiitos heille! Liputan mielelläni Helmetin mainion kokoelman ja hyvän palvelun puolesta!

Kesäkuun luetut

Luin 4611 sivuja, 16 kirjaa. Lenkkikausi näkyy selkeästi luetuissa, sillä kirjoista peräti 3 oli äänikirjoja, kokonaisuudessaan sähköisiä kirjoja oli 6 kpl. Englanniksi luin niinikään 6 kirjaa. Kuukauden parhaiden lukuhetkien valinta osoittautui jälleen kerran kinkkiseksi mutta tällä kertaa TOP3:een pääsivät Enkelintekijä (tämä ei liene yllätys!), Peli ja Poikkeus säännöstä. Jännittävä meininki on siis selvästi ollut kesäkuun juttu!
Kesken jäi Mo Yanin Big Breasts, wide hips joka vaikutti ihan minun kirjaltani (historiallinen romaani naiskohtaloista Kiinassa - kuulostaako tutulta?!) muttei sitten ollutkaan. Hieno kirja varmasti, mutta ainakin tällä hetkellä allekirjoittaneen aivot ylikuumentuivat yrittäessäni muistaa kuka henkilöistä oli kukin (Miespuolisella päähenkilöllä on muuten 7 sisarta..) Yritin kovasti tsempata lukemiseni kanssa, sillä armas puolisoni väitti etten millään jaksaisi lukea kirjaa loppuun, hän oli itsekin joutunut luovuttamaan jo alkuvaiheessa. Kesken jättäminen otti sisulle (mutta piruuttani luin kuitenkin yhden luvun pidemmälle kuin siippa!)

Haasteiden tilanne

Haasteiden eteneminen on tällä hetkellä melko onnetonta. Mikko Porvalin Rautasormuksella sain sentään yhden pisteen lisää haasteessa, jossa pyritään tutustumaan uusiin kotimaisiin kirjailijoihin.

Entäs ensi kuussa?

Kesä on tavallisesti minulle dekkareiden aikaa ja luulen että tämä tulee näkymään heinäkuun lukemisissa. Niin, ja sitten tietysti jossain vaiheessa olisi se LOMAKIN...

perjantai 28. kesäkuuta 2013

In the garden of beasts: Love, Terror, and an American Family in Hitler's Berlin / Erik Larson

Overdriven äänikirjavalikoima alkaa vaikuttaa vähitellen melkoiselta aarrearkulta, tällä kertaa hyppysiini osui pelkällä tuurilla mainio In the garden of beasts, joka kertoo William Doddin ja hänen perheensä elämästä 1930-luvun Berliinissä, jossa Dodd toimi Yhdysvaltain Saksan suurlähettiläänä. Tuo ajanjakso jolloin sodan tuulet alkavat jo olla ilmassa mutta ihmisissä elää vielä toive siitä, ettei maailma muutukaan, on minusta todella kiinnostava ja siksi valitsin lenkkikavereikseni Doddit, natsit sekä pari neuvostoliittolaista vakoojaa.

Kirjan William Dodd vaikuttaa hyvin periamerikkalaiselta, vaatimattomalta ja isänmaalliselta mieheltä, joka on suoraselkäinen periaatteen mies. Hänen tyttärensä, Martha sen sijaan voisi olla vaikkapa 1930-luvun Paris Hilton, joka viettää aikaansa juhlien ja liihoitellen kukasta kukkaan. Tarinaa kuljetetaankin eteenpäin näppärästi näiden kahden päähenkilön kautta, siinä missä suurlähettiläs-isä kohtaa natsismin kylvämän väkivallan ja vihan, elää Martha huikeassa Berliinissä, jossa juhlat ovat näyttäviä ja upseerit komeita. Kahden päähenkilön jako toimii, sillä se kuvastaa hyvin tilannetta, jossa tuolloin oltiin maailmanpolitiikassa. Moni, Marthan tavoin halusi uskoa rauhaan ja siihen että natsien kanssa pystyttäisiin elämään, ehkä jopa ihailikin heitä. Doddin kaltaiset realistit olivat harvassa - ja valitettavan epäsuosittuja.

Vaikka Dodd kaikessa suoraselkäisyydessään on kaiketi kirjan sankari, oli Martha minusta ehdottomasti kirjan kiinnostavin tapaus ja huomasin välillä suorastaan hämmästyväni siitä, millaista elämää tämä 1930-luvulla elänyt, Yhdysvaltain suurlähettilään tytär olikaan viettänyt! Sillä oikeastaan Martha jättää kaiken maailman Hiltonit varjoonsa suhdesopissaan. Tämä villikissa seurusteli mm. pimeyden prinssiksi tituleeratun Gestapon johtajan kanssa, koska häntä huvitti se, kuinka kaikki pelkäsivät miestä.

Kirja osoittautui suurimmaksi osaksi suorastaan kiehtovaksi lukukokemukseksi, jonka tapahtumat kaikkine käänteineen saivat minut välillä unohtamaan että nyt kuunneltiin oikeaa elämäkertaa eikä fiktiota. Se, mikä hiukan söi kirjan tehoa, olivat natsit. Olen lukenut aiheesta tänäkin vuonna useamman kirjan ja tapahtumat henkilöineen alkavat olla jo valitettavankin tuttuja eivätkä tapahtumat turtumisen takia enää tunnu niin shokeeraavilta, vain surullisilta. Varsinkin kirjan loppua kohden Larson innostuu kertomaan useammankin tärkeän natsin vaiheista, minä taas halusin kuulla Doddeista ja koin siksi nuo kohdat hivenen puisevina. Kirjan kertojan, Stephen Hoyen, ääni oli todella miellyttävä ja hän teki hyvää työtä herättäessään 1930-luvun Berliinin eloon silmien edessä.

Netissä kulkevien juorujen mukaan kirjaan perustuva elokuva olisi suunnitteilla ja näillä näkymin se saisi ensi-iltansa vuonna 2014. Pääosissa olisivat Tom Hanks (joka muuten olisi oivallinen William Dodd!) ja Natalie Portman. Larsonilta taas näyttää löytyvän Overdrivestä kaksi muutakin kirjaa, joiden kimppuun aion kyllä hyökätä!

Crown Publishers, 2011
Kesto: 12 h, 52 min.
Lukija: Stephen Hoye

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Siipirikko / Kristiina Vuori

Sain kesäkuun puolivälissä ilokseni kutsun Tammen kustantamon Marmeladia ja Proosaa -tilaisuuteen, jossa Kristiina Vuori kertoi kirjastaan Siipirikko. Vuosi takaperin olin kuuntelemassa kun Vuori puhui esikoisteoksestaan Näkijän tytär, kirja joka sittemmin nousi vuoden myydyimmäksi esikoisteokseksi. Hieno saavutus, onnittelut kirjailijalle! Nyt Vuori jatkaa keskiaikaiseen Suomeen sijoittuvien tarinoidensa sarjaa Siipirikolla, joka vie lukijansa 1300-luvulle, Karjalaan ja Turun seudulle sekä haukan kasvatuksen maailmaan.

Kirjan päähenkilö on Selja, joka tyttösenä ryöstetään kodistaan orjaksi Karjalaan. Seljan isäntä, Mielo, on lintujen kasvattaja ja linnut - niin haukat kuin kotkatkin - tuntuvatkin kietouvan yhteen tytin kohtalon kanssa, siitä huolen pitävät niin Mielon ryöstämä kotkasormus kuin ritari nimeltä Aijo Knuutinpoika Haukka. Neidon polku ei ole helppo ja Selja joutuukin tekemään rankkoja ratkaisuja selvityäkseen - sekä kantamaan tekojensa taakan.

Siipirikko osoittautui mainioksi kesäillan kaveriksi, sillä tarina soljui mukavan sujuvasti eteenpäin eikä tylsiä hetkiä ehtinyt Seljan matkassa tulla. Univelkaa sen sijaan ehdin kyllä hankkia kun Seljan tarina piti yön tunteina saada ihan väkisin loppuun... Pidin kovasti kirjan kielestä jossa tavallisen tekstin seassa vilisivät vanhaa tunnelmaa tuovat tytit, armigerukset ja norjasormiset neidot.

Olin ilahtunut siitä että kirjan päähenkilö, Selja, oli henkilöhahmona ilahduttavan toisenlainen kuin Näkijän tyttären Eila, tuo kipakka tulitukka. Seljakin on toki vahva nainen, mutta sellaisella tavalla kuin kertaalleen haavoittunut on. Plussaa annan myös siitä, ettei Selja ole niin ärsyttävän täydellinen kuin moni muu kirjallinen kollegansa vaan tekee myös moraalisesti kyseenalaisia päätöksiä - ja myös katuu niitä. Kiintoisa hahmo on myös Aijo-ritari, joka ilokseni sai mukavasti tilaa tarinassa. Vähän haluan kuitenkin mutista kirjan lopusta, jossa tapahtumat etenivät aika vauhdikkaasti verrattuna kirjan alkupään tahtiin luoden kiirehtimisen tuntua.

Kristiina Vuori kirjoittaa parhaillaan kolmatta kirjaansa, jonka päähenkilönä on leskirouva Disa Hannuntytär. Kirjan teemoina ovat mm. äidinrakkaus ja mukana vihjataan olevan yhden todellisenkin historian henkilön. Odotan mielenkiinnolla!
"Ritari on ilmiselvästi ihastunut siihen orjaan! Eihän sitä voi olla huomaamatta. Aina kun lausui tytin nimen, ääni pehmeni. Mieshän on lemmenkipeä kuin vasta koskemattomuudestaan päässyt pikkusoini."
Tammi, 2013
Sivuja: 464
Saatu arvostelukappaleena

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Enkelintekijä / Camilla Läckberg

Camilla Läckbergin tuoreen kirjan ilmestyminen on ollut jo useamman vuoden ajan kesäni dekkaripiristys. Parin vuoden takainen Merenneito on vieläkin muistissani koska pyykkien laittaminen jäi kesken kun kirja piti lukea loppuun ja sama ilmiö toistui tänäkin vuonna kun sateinen juhannuspäivä vaihtui hurahti rattoisasti Patrickin ja Erican seurassa.

Kirja palaa jälleen Fjällbackan kylään, joka muuten vaikuttaa oudon viehättävältä paikalta ottaen huomioon kaikki paikkakunnalla tapahtuvat karmaisevat rikokset. Pääsiäisenä 1974 Valön saarelle saapuessaan poliisi kohtaa oudon näyn, pääsiäisateria on katettu, mutta lukuunottamatta yksivuotiasta Ebbaa, ei perheestä näy jälkeäkään. Tapaus jää mysteeriksi, mutta herää uudelleen eloon vuosikymmenien jälkeen kun aikuinen, lapsen hiljattain menettänyt Ebba palaa kotiseudulleen ja alkaa remontoida biologisten vanhempiensa taloa.

Enkelintekijä tempaisi tehokkaasti mukaansa, tarina tuli lopulta jopa uniinikin. Kirjan tämän kertainen tapaus on kiehtova ja samanaikaisesti karmiva ja surullinenkin. Enkelintekijässä on vahvasti mukana myös eräs onneton sukutarina, joka jäi kutittelemaan mielikuvitustani. Seuraava sukupolvi tuntuu todella niittävän sitä, mitä edellinen kylvi.

Kirjassa tapahtuu paljon ja monella rintamalla, mutta Läckberg pitää mielestäni hienosti ohjat käsissään. Hänen henkilönsä ovat aidonoloisia ja heidän kanssaan saa välillä vähän naurahtaa tai liikuttuakin vaikka meno muuten onkin kovaa. Kirjan pääparina ovat tuttuun tapaan poliisissa työskentelevä Patrick ja tämän usein rikostutkintaan sekaantuva vaimo, Erica, jossa kyllä siipalla onkin pitelemistä.

Muistan kritisoineeni Läckbergin edellistä kirjaa liiallisesta rönsyilystä ja olin iloinen huomatessani että Enkelintekijä oli tiiviimpi ja toimivampi paketti, joka on suorastaan mainio kesäiltojen seuralainen. Lisäksi haluan vielä kehua kirjan kaunista kantta, joka sopi täydellisesti juhannukseen. Kannen kuva on Jeppe Wikströmin, suunnittelu Eevaliina Rusasen.
"He olivat päättäneet käsitellä surunsa keskittymällä remontointiin. Kumpikaan heistä ei ollut vakuuttunut suunnitelman erinomaisuudesta, mutta muutakaan heillä ei ollut. Vaihtoehtona oli lakata yrittämästä ja hiipua hiljaa pois."
Gummerus, 2013
Sivuja: 487
Alkuteos: Änglamakerskan
Suomentanut Outi Menna.
Saatu arvostelukappaleena.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

The Heavy: A mother, a daughter, a diet / Dara-Lynn Weiss

En oikeastaan muista miksi valitsin Overdrive-kirjastosta luettavakseni Dara-Lynn Weissin The Heavyn, siellä dieetit ja lastenkasvatus eivät suoranaisesti kuulu suurimpiin kiinnostuksenkohteisiini. Emmin aloittaessani, mutta huomasin kuitenkin pian Weissin aiheen herättävän ajatuksia ja jopa pään sisäistä debattiakin.

The Heavy on elämäkerrallinen teos, joka kertoo Weissin tyttären, 7-vuotiaan Bean, dieetistä. Tapahtumaketju käynnistyy kun äiti lääkärintarkistuksen yhteydessä saa kuulla tyttärensä olevan ylipainoinen. Koska Bea liikkui yhtä paljon kuin muutkin lapset eikä perheessä mässäilty roskaruoalla, oli syytä alkaa kiinnittää huomiota mm. annoskokoihin ja samalla opettaa Bealle terveellisempi ja kurinalaisempi suhtautuminen ruokaan.

Kuten sanottu, kirja herätti ajatuksia. Osan aikaa halusin pitää Weissiä naurettavana, ehkä julmanakin äitinä, joka riisti lapseltaan monta nautintoa ja opetti lapsensa stressaamaan ruoan rasvapitoisuudesta ja vaa'asta jo ensimmäisellä luokalla. Weiss nimittäin otti lapsensa dieetin todella vakavissaan ja valvoi sitä välillä kohtuuttomankin ankarasti. Pahalta tuntui myös ajatus siitä, että äiti kirjoittaisi lapsensa paino-ongelmasta kirjan, se tuntui aralla asialla rahastamiselta.

Mutta toisaalta, jotakin ajatustakin kirjassa on. Weissin omassa lapsuudessa noin neljä prosenttia amerikkalaisista 6-vuotiasta oli ylipainoisia, vuonna 2008 tuo luku on 20 prosenttia. Ero on suuri ja kertoo mm. ruokakulttuurin muutoksesta. Weiss oli huolisaan ylipainon mukanaan tuomista terveysriskeistä, lisäksi Beaa oli jo kiusattu koulussa massunsa takia. Tuntuu hurjalta laittaa ekaluokkalainen dieetille, mutta ymmärrän myös kirjoittajan ajatuksia.

Kirja sekä Bean laihdutuksesta kertova lehtiartikkeli ovat synnyttäneet Yhdysvalloissa melkoisen väittelyn ja ymmärrän hyvin miksi, aiheina vanhemmuus ja laihdutus ovat aiheina sellaisia, joista on varmasti monenlaisia mielipiteitä. Lukukokemukseni muistutti jossain määrin Tiikeriäidin taistelulaulua, ymmärsin jossain määrin äidin ratkaisuja mutta silti vierastin hänen ankaria ja erilaisia toimenpiteitään. Vaikken siis voikaan liputtaa tämän kirjan puolesta, se toimi yhdessä suhteessa erinomaisesti - se herätti ajattelemaan asiaa.
"How can a woman who steps on the scale religiously, diets regularly, amd won't consider wearing 99 percent of commercially available clothing because she thinks they make her look fat parent an overweight child? I wanted to help Bea get healthy while also passing on sound eating principles and body image positivity, neither of which I possessed myself."
Ballantine Books, 2013
Sivuja: 256

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta / Mikko Porvali

Rautasormus taitaa kuulua niihin kirjoihin, jotka olen poiminut mukaani hetken mielijohteesta. Juuri tuolla hetkellä kirjastossa ajattelin että saattaisin olla rakkaustarinoiden lukutuulella. Ihan sellaista sokerista hömppää jota ehkä lähdin hakemaan en tästä kirjasta löytänyt, mutta sen sijaan sain kokemuksen joka teki mietteliääksi vielä päiviä lukemisen jälkeenkin.

Rautasormuksen kansi teksteineen johtaa lukijaa jonkin verran harhaan, sillä tämä kirja ei kerro vain rakkaudesta vaan myös muista sota-ajan kohtaloista joihin liittyy esimerkiksi kiitollisuutta tai uskollisuutta. Se ei toki vähennä tarinoiden tehoa tai arvoa. Kyseessä on oikeastaan kokoelma erilaisia ihmiskohtaloita, joista toiset olivat onnellisempia kuin toiset. Mukaan on mahtunut paljon tavallisten suomalaisten elämää mutta myös muutamia kuuluisampiakin kohtaloita, kuten nuoren filmitähden, Sirkka Sarin, tai Ilja Repinin pojan Jurin, tarinat.

Porvali kertoo tarinansa asiallisesti ja kiihkottomasti kuin antaen lukijan itsensä kuvitella tunnekuohut, ilot, surut ja pelot. Ratkaisu on toimiva ja tuntuu kunnioittavan myös luettuja kohtaloita, joita ei näin alenneta halpahintaiseksi viihteeksi. Lukukokemus ei ollut suuren maailman tyyliin tajuntaa räjäyttävä vaan vähäeleinen kertomus kohtaamisista ja ihmisistä, jotka ehkä jättivät toiseen jäljen. Minulle ehkä koskettavimpia tarinoita olivat kertomus nuoren tien poskeen jätetystä vainajasta sekä tarina kahden sotilaan välisestä kiitollisuudenvelasta.

Jokaisen kappaleen lopettaa Porvalin oma kertomus siitä, kuinka nämä tarinat ovat tulleet hänen tietoonsa, mukana on mm. sukulaisia ja tuttavia. Pidin kovasti tästä ratkaisuista, se tuntui tarjoavan linkin menneen ja tulevan välille ja teki tarinat osaksi oikeaa arjen elämää. Näitä saman henkisiä kertomuksia voisi kuulla omien isovanhempien ikäisiltä ihmisiltä ja jäinkin jälleen kerran kaikkia niitä tarinoita joita jokainen meistä kantaa mukanaan...
"Tämän kuultuaan Arvo kaivoi esiin varusmiesaikaiset ja löysi joukkuekuvan, jossa vielä lapsenkasvoinen Myyryläinen istui. Hän suurennutti kuvan kotinsa seinälle. Kun vanha mies kulki kuvan ohitse, Myyryläinen muistutti jokaisesta päivästä: niistä kaikista, jotka olisivat jääneet elämättä ilman tämän kiitollisuutta ja rohkeutta."
Atena, 2013
Sivuja: 236

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Uneton / Jørgen Brekke

Luin muutama kuukausi takaperin Jørgen Brekken Odd Singsaker -jännityssarjan aloittavan teoksen, Armon piirin ja ilahduin löytäessäni uuden seuraamisen arvoisen jännityskirjailijan. Armon piiri yhdisteli mukavasti jännitystä ja historiaa - ja kaikki kirjojen parissa tapahtuvahan on toki mannaa lukutoukalle!  Unettomalla olikin siis melkoisesti odotuksia lunastettavanaan...

Unettomassa liikutaan Armon piirin tapaan kahdella aikatasolla, menneisyydessä, vuoden 1767 Norjassa tutkitaan pelimannin ja lauluntekijän surmaa ja nykyajassa taas komisari Odd Singsaker saa selvitettäväkseen oudon surmatapauksen. Nuori nainen on löydetty keskeltä lumisateista soittorasia rinnallaan. Soittorasia soittaa kaunista ja surumielistä säveltä, jota asiantuntijatkaan eivät tunnista. Sitten katoaa toinen tyttö..

Unettoman alkuasetelma oli mielestäni melko kiinnostava ja näyttävä kansi tuntui virittävän jo lukijansa oikeaan mielentilaan. (Olen pahoillani, en löytänyt kannen suunnittelijan tietoja, sillä kirjaston viivakooditarrapeitti juuri tuon rivin alleen eikä Johnny Knigan sivuiltakaan löytynyt lisätietoa.) Kirjassa olikin paljon ihan hyvää, mutta olen ilmeisesti viime aikoina lukenut liiaksi hyviä dekkareita, sillä en oikein jaksanut olla vaikuttunut Unettomasta. Kirja tuntui toistavan liiaksi Armon piirissä hyväksi todettua kaavaa enkä oikein kyennyt löytämään kyllin vahvaa linkkiä aikatasojen väliltä. Ennemminkin koin pelimannin murhan selvittelyn turhana elementtinä, joka katkoi nykyajan murhan selvittelyn rytmiä.  Uneton sopiikin kuitenkin varmasti kesädekkariksi talvisista olosuhteistaan huolimatta.
"Hän ei osannut sanoa milloin jokin hänessä teki kapinan, milloin uniin kuuluvat raa'at tunteet alkoivat tunkeutua loputtomaan valvetilaan. Se oli tapahtunut hiipien, hitaasti, kuin pahimmissa painajaisissa. Nyt öitä tuskin jaksoi kestää, lämmintä peittoa joka yritti tukahduttaa hänet, tuntikausien makaamisen jäykistämiä niveliä, huoneen painotonta pimeyttä joka oli täynnä ilkkuvia varjoja, harmaita häivähdyksiä jotka häiritsivät nukkumista yhtä pahasti kuin auringonvalo.
Johnny Kniga, 2013
Sivuja: 286
Alkuteos:Drømmeløs
Suomentanut Päivi Kivelä
Kirjasta lisää: Leena Lumi

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Peli / Anders de la Motte

Nörttinä olin innoissani Anders de la Motten Pelistä, ajatus jonkinlaisesta kieron nokkelasta pelistä, jossa hyödynnetään ovelasti nykyteknogiaa kiehtoi minua kovasti. Ja varsin mukavasti de la Motte onnistuukin, sillä kirja koukutti ja kutitteli mielikuvitusta mukavasti, olkoonkin että paljon jää vielä kertomatta - kyseessä on ilmeisesti trilogian ensimmäinen osa...

Pelin pääosassa on ruotsalainen luuseri, HP, Henke Pettersson. HP:llä on tilillään pieniä kupruja eikä miehen moraalikaan ole siitä korkeimmasta päästä. Eräänä päivänä junassa HP löytää kännykän, hienon ja uuden mallin, joka hän, luonnollisti, laittaa taskuunsa. Sitten puhelimeen alkaa tulla viestejä, jotka on osoitettu hänelle. HP kutsutaan mukaan Peliin, jossa suoritetaan erilaisia tehtäviä. Tehtävän onnistuneesta suorituksesta pelaaja palkitaan pisteillä ja rahalla sekä maineella. Suosituilla pelaajilla kun on jopa fanejakin. Mutta on muistettava sääntö numero 1 - Pelistä ei saa puhua kenellekään ulkopuoliselle.

Näistä lähtökohdista starttaa varsin mielenkiintoinen kirja, jo pelkkä Pelin idea sai allekirjoittaneen ideoimaan jos jokinmoisia kuvioita taustalle ja sehän on hyvän kirjan merkki! Nähtäväksi jää kuinka läheltä minun teoriani kirjaa liippaavat sillä harmikseni Pelissä jätetään vielä paljon kertomatta. Vaikka tämä ratkaisu sinänsä vähän ärsyttikin, ymmärrän kirjailijan halun pitää mielenkiintoa yllä. Nyt taitaa olla ihan pakko lukea ne kaksi seuraavaakin kirjaa!

Peli oli kirjana toimiva, tehokas ja ehdottoman koukuttava. Tehosta kertonee jotakin jo se, että "vain muutaman sivun" lukemiseni oli jossain vaiheessa yötä siirtynyt tilaan "vielä yksi sivu". Kokonaisuudessaan kirja taisi hujahtaa yhdessä päivässä, joka aikana toki käytiin myös töissä.

Tarinan kiinnostavin tapaus oli sittenkin HP, joka kirjan alussa vaikutti minusta lähinnä ärsyttävältä pikkukelmiltä, mutta ikään kuin kasvoi kirjan sivujen myötä ja sai uusia ulottuvuuksia, tavallaan myös Peli kasvattaa ja muuttaa HP:tä. Kirjan tekstissä vilisee puhekieltä ja englanninkielisiä ilmauksia, jotka eivät varmasti kaikkia lukijoita miellytä. Minusta ne kuitenkin puolustavat ainakin tässä kirjassa paikkaansa, sillä juuri tuo kieli tuntuu tekevän HP:stä niin aidon oloisen.
"Suurin houkutus ei kuitenkaan enää piillyt siinä, että sai nähdä itsensä eri kulmista tekemässä siistejä juttuja. Vaikka sekin viehätti häntä yhä, niin ensimmäinen voimakas nautinto, jonka hän oli kokenut eläessään varkauden uudelleen, oli ehtinyt vähän laimeta. Ei hän sitä toki kieltänyt, että homman näkeminen uusintana nosti edelleen sykettä, mutta se tunne ei ollut enää ykkösenä hänen listallaan.
Ei, vaan paljon enemmän häntä kutkutti nyt tieto siitä, että jossakin oli muita ihmisiä, jotka pystyivät näkemään mitä hän teki, katsoivat hänen videoitaan ja antoivat arvosanoja hänen saavutuksilleen."
Otava, 2013
Sivuja: 397
Alkuteos: [Geim]
Suomentanut Maija Kauhanen

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Sharp Objects / Gillian Flynn

Gillian Flynn on juuri nyt kuuma nimi kirjablogeissa, kiitos mainion Kiltti tyttö -jännärin. Vaikka kirjasta pidinkin, ehti kulua lähes vuosi ennen kuin hoksasin että Flynniltä voisi lukea jotain muutakin - kiitoksia vain Bokbabbel-blogiin, joka sai lopultakin allekirjoittaneen näkemään valon. Aika ihanaa muuten että meillä on kirjastolaitos, jonka kokoelmista voin etsiä näemmä melkein mitä tahansa kirjaa ja saada sen hyppysiini parhaassa tapauksessa muutaman päivän kuluttua. Helmet on parhautta! (Ja ei, tämä ei ollut maksettu mainos vaan ihan ehta rakkaudentunnustus!)

Kirjan päähenkilö Camille Preaker, toimittaja, joka on aikoja sitten karistanut kotikaupunkinsa Wind Gapin (väkiluku 2 120 asukasta) tomut jaloistaan. Sitten Camillen päätoimittaja lähettää vastahakoisen naisen tutkimaan pikkukaupungissa tapahtunutta pikkutytön murhaa ja toisen tyttösen katoamista. Työtehtävä ajaa Camillen takaisin lapsuudenkotiinsa ja äitinsä, täydellisen Adoran helmoihin.

Sharp Objects osoittatui kelpo dekkariksi, jonka parissa hurahti mukavasti muutama kesäilta. Gillian Flynn on onnistunut luomaan kirjaansa paitsi mainion pikkukaupungin tunnelman myös riemastuttavan kieroja ja vinksahtaneita, joskin hivenen stereotypisia hahmoja. Mm. Camille pikkusisar, Amma, on hyvin tyypillisen oloinen mean girl, joka pyörittää kouluaan itsevaltiaan elkein eikä itseään viiltelevä Camillekaan ihan tavallisimmasta päästä ole. Pidin kovasti Camillesta, joka oli sopivan rosoinen ja kiinnostava tyyppi, kuin amerikkalaisen pikkukaupungin oma Lisbeth Salander, niin vahva ja niin rikki.

Flynnin teksti oli miellyttävää luettavaa, pidin sen kuivasta ironiasta ja pienistä koukuista, jotka päästivät lukijan hienosti suoraan Camillen sanoja vilisevälle iholle. Kirjan loppuratkaisu on arvattavissa melko aikaisin mutta se ei oikeastaan haitannut lukukokemustani - tällä kertaa selvästi tärkeämpää oli itse matka kuin päämäärä. Sharp Objects on mielestäni kelpo kesädekkari, suosittelen sitä ja toivon että kirjasta saadaan ehkä joskus myös suomennos!
"Main Street was empty. No cars, no people. A dog loped down the sidewalk, with no owner calling after it. All the lampposts were papered with yellow ribbons and grainy photocopies of a little girl. I parked and peeled off one of the notices, taped crookedly to a stop sign at a child's height. The sign was homemade, 'Missing,' written at the top in bold letters that may have been filled in by Magic Marker. The photo showed a dark-eyed girl with a feral grin and too much hair for her head. The kind of girl who'd be described by teachers as a 'handful.' I liked her."
Phoenix, 2007
Sivuja: 328

perjantai 14. kesäkuuta 2013

The Racketeer / John Grisham

Pidän business-trillereiden lukemisesta ja siksi John Grishaminkin tuotanto on tullut kahlattua läpi. Parhaimmillaan herran tuotanto on ollut toimivaa jännitystä höystettynä kaikilla niillä kiemuroilla, joita Yhdysvaltain juridisesta järjestelmästä vain löytyy. Harmikseni tosin herran viime vuosien tuotanto on alkanut toistaa itseään enenevässä määrin ja siksi allekirjoittaneenkin mielenkiinto kirjoja kohtaan on alkanut hiipua. The Racketeerin alkuasetelma kuitenkin vaikutti siinä määrin lupaavalta, että lainasin kirjan OverDrivestä luettavakseni.

The Racketeerin kertoja on  Malcolm Bannister, pikkukaupungin asianajaja, joka sotkeutui muutama vuosi takaperin isojen poikien peleihin ja sai siinä sivussa tuomion kirjanpitorikokseen osallistumisesta. Malcolm on istunut viisi vuotta tuomiotaan Frostburgissa kun hän lukee lehdestä että joku on tappanut korkeimman oikeuden tuomarin. Koska Malcolmilla on asiasta tietoa, on uutinen hänen "Vapaudut vankilasta" -korttinsa mikäli huolella laadittu suunnitelma vain toimii...

Kirja alkoi lupaavasti ja ensimmäistä kappaleiden aikana olin kovin innoissani. Vankilaelämän kuvaus oli jotakin uutta ja tuoretta Grishamin kirjoissa ja Malcolm vaikutti kertojana nokkelalta ja sympaattiselta. Valitettavasti kirjan edetessä lupaava innostukseni laski juonen muuttuessa aina vain epärealistisemmaksi. En halua spoilata kenenkään muun lukuintoa, joten sanon vain että on vaikea yhdistää pikkukaupugin kilttiä juristia kirjan loppupuolen henkilöön. Pidin vankilakuvausten realismista ja taustatiedoista joita Grisham oli tekstiinsä liittänyt ja sitä taustaa vasten kirjan juoni loppuratkaisuineen tuntui olevan kuin suorastaan eri kirjasta. Lukijan kannalta tämä oli suoraan sanottuna ärsyttävää.

Reiluuden nimissä on kerrottava että vaikken minä The Racketeerista pitänytkään, on kirja keikkunut komeasti Yhdysvaltain Bestseller-listojen kärjessä. The Racketeer on saanut huomiota ulkomailla myös siksi, että Malcolm on Grishamin ensimmäinen musta sankarihahmo. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva, jonka pääosaan kirjailija on toivonut Denzel Washingtonia.
"As far as prisons go, a camp is a resort. There are no walls, fences, razor wire, or lookout towers and only a few guards with guns. Frostburg is a relatively new, and its facilities are nicer than most public high schools. And why not? In the United States we spend $40,000 a year to incarcerate each inmate and $8,000 to educate each elementary school student. Here we have councelors, managers, caseworkers, nurses, secretaries, assistants of many varities, and dozens of administrators who would be hardpressed to truthfully explain how they fill their eight hours each day."
Knopf Doubleday Publishing Group, 2012
Sivuja: 340

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Rahan metsästäjät / Jarkko Sipilä, Scott Stevenson

Rahan metsästäjät vaikutti etukäteen minun kirjaltani, sillä sekä rahamaailma että Jarkko Sipilän Takamäki-sarja kuuluvat salaisiin paheisiin. Voiko kahden kiinnostavan asian yhdistäminen tuottaa muuta kuin vielä parempaa herkkua? No voi. Valitettavasti.

Rahan metsästäjät sijoittuu Wall Streetille, vuosiin 2007-2008 jolloin talouden romahdus alkoi. Tarinan päähenkilöinä toimivat East Atlantic Bankissa työskentelevät miehet: Chip ja suomalaissyntyinen Sasq sekä kylmäverinen rahoitusnero Eisenberg. Miehet vääntävät diilejä isot rahat mielessään. Työ on kuluttavaa ja Chip ja Sasq toivovat jaksavansa vielä muutaman vuoden ennen oravanpyörästä hyppäämistä. Mutta markkinat alkavat osoittaa hiipumisen merkkejä ja epätoivo valtaa alaa. Kirjan rinnakkaistarina sijoittuu vuoteen 2008, The Peninsula-hotelliin jonka luksussviitistä on löytynyt miehen ruumis. Kuka väärällä nimellä huoneen ja huoran varannut mies on ja kuka hänet surmasi?

Rahan metsästäjät oli kirja, josta yritin oikein tosissani nauttia. Mutta tämä kuvio ei vain toiminut minun kohdallani, kirjan vaiheet tuntuivat jotenkin jo tutuilta eikä tarinassa ollut oikein mitään uutta ja kirjan kliseisyys jopa ärsytti paikoin. Mieshenkilöt olivat kiroilevia ja juopottelevia rahan tekijöitä ja naiset taas olivat kirjassa vain sivurooleissa - ja aika stereotypisissä sellaisissa - myyntitiimin keltanokkina, jotka pyrkivät etenemään urallaan seksin avulla, vaimoina jotka nalkuttaen tuhlaavat miestensä rahoja tai huorina. Harmikseni kirjasta ei löytynyt ainuttakaan henkilöä, josta olisi voinut pitää tai johon olisi voinut samaistua, seikka joka yleensä haittaa lukukokemustani. En tunne Wall Streetin maailmaa eivätkä nämä tyypit erityisesti lisänneet haluani tutustua siihen.

Kirjan kirjoitusprosessi vaikutti kiinnostavalta, sillä teos on syntynyt kahdella eri mantereella. Asiantuntemustakin aiheesta löytyy sillä kirjan kirjoittajista toinen, Scott Stevenson työskenteli vuosia vakuutusmeklarina Wall Streetillä ennen jätti tehtävänsä vain muutamaa kuukautta ennen kuin talouskriisi todella alkoi. Kirja ilmestyy myös englanniksi, mutta englanninkielinen versio eroaa jonkin verran suomalaisesta. Olisikin kiinnostavaa tietää mitkä nuo eroavaisuudet ovat ja miksi versioiden sisällöstä ei päästy täyteen sopuun!
"Sasquatch alkoi hyräillä kappaletta ja tapaili sanoja suomeksi. - Eloa tää juoksuhaudoissa on / Meille käskynä vain kohtalon /  Ja kenties matkamme määrä / Sodan melskeeseen kadota on.
Chip hymyili. - Mikäs toi suomalaislaulu on? Ei kuulostanut kovin iloiselta.
- Vanha kappale toisen maailmansodan ajalta. Elämää juoksuhaudoissa, Sasq sanoi ja käänsi sanat.
- Sun pitäisi joskus viedä mut Suomeen. Se on niin iloinen paikka.
Sasq kaapi olutämpäriä, mutta siellä oli enää jäätä.
- Mennään marraskuussa. Se vastaa tätä Wall Street -elämää."
Crime Time, 2013
Sivuja: 295

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kuolemanjärvi / Qiu Xiaolong

Harrastan mielelläni kirjallista maailmanvalloitusten dekkarien kautta, sillä dekkarin muodon ollessa jokseenkin universaali, on helpompaa tehdä vertailuja eri kulttuurien välillä, mm. Alexandra Marininan kirjoittamat venäläisseikkailut eroavat melkoisesti vaikkapa Patricia Cornwellin Scarpetta -sarjasta tai Liza Marklundin Annika Bengtzoneista. Olen tästä samaisesta syystä nauttinut myös paljon Qiu Xiaolongin Chen Cao -sarjasta, sillä mielestäni se antaa mielenkiintoisen ja melko aidonkin oloisen kuvan nykypäivän Kiinasta ja suosittelenkin sarjaa lämpimästi niille, joita kyseinen kulttuuri ja rikostarinat kiinnostavat!

Kuolemanjärvessä Chen Cao -sarja etenee jo 7. suomennettuun osaansa. Runoilevalle ja muutenkin romanttiselle ylikomisariolle tarjotaan mahdollisuutta lomailla korkeimpien puoluekaadereiden luksuslomakohteessa Tai-järvellä. Puitteet ovat kiinalaiseen tyyliin upeat, mutta pinnalla alla - ihan kirjaimellisestikin - muhivat läheisen kemiantehtaan saasteet. Chen tapaa sattumalta Shanshanin, kauniin ja innokkaan ympäristönsuojelijan joka hurmaa komisarion samalla järkyttäen tätä tiedoillaan ympäristötuhoista. Eikä dekkari olisi dekkari ilman murhaa...

Vaikka Kuolemanjärven aihepiiri onkin ajankohtainen ja sen teksti toimivaa ja kaunista, en tällä kertaa oikein päässyt kunnolla kiinni romaaniin. Osittain vika oli varmasti lukijassa, mutta koin myös kirjan ympäristöteeman ehkä saaneen liiankin suuren roolin Kuolemanjärvessä. Aihe on toki tärkeä ja kiinnostavakin ja ymmärrän Xiaolongin halun tuoda asiaa esiin, nyt vain pääsi käymään niin että se varsinainen murhan selvittely tuntui jäävän melkeinpä taka-alalle mikä dekkarinystävän näkökulmasta on sääli. (Kiinan luonnon surullisesta tilasta on muuten kirjoitettu hätkähdyttävä tietokirjakin, Kun miljardi kiinalaista hyppää.)

Tuttuun tapaan kirjassa on paljon runoja, sekä Chenin itsensä kirjoittamia että vanhoja kiinalaisia klassikoita, jotka mielestäni ovat hieno elementti kirjasarjassa (intoilin niistä mm. edellisen Kahden kaupungin tarinan postauksessa). Runot toimivatkin hienosti konstrastina nykypäivän Kiinan kovalle ja ahneellekin maailmalle.
"Chen ei tiennyt, kuinka kauan he olivat puhuneet. Hän tiedosti vain Shanshanin hiussuortuvan, joka hipaisi poskeaan kerran tai kaksi, aivan kuin kertosäe puoliksi unohdetussa runossa, ja Shanshanin siron sormen, joka osoitti papereita tämän selittäessä kaikkea juurta jaksain."
Otava, 2013
Sivuja: 315
Alkuperäisteos: Dont't cry, Tai-lake
Suomentanut Oona Timonen

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Garden of Madness / Tracy L. Higley

Äänikirjakokeilut senkun jatkuvat. Seuraavaksi lenkkikaverikseni valitsin Helmetin OverDrive-kokoelmista Tracy L. Higleyn Garden of Madnessin siitä yksinkertaisesta syystä että se sattui olemaan saatavilla. Arvasin kyllä että kyse on historiallisesta fiktiosta, mutta muilta osin valintaprosessini oli varsin suorasukainen: kaikki käy. Näin jälkikäteen ajatellen Garden of Madnessin aloitus olisi ollut ehkä selkeämpi jos olisin viitsinyt perehtyä edes hiukan kirjan aihepiiriin (vaikkapa lukemalla sen takakannen) tai olisin edes tiennyt jotain kuningas Nebukadnessarista, mutta kerrankos sitä ollaan ihan pihalla heti ensi metreillä?! Alkuhämmennykseni jälkeen jouduin oikein googlaamaan kuninkaan vaiheita ymmärtääkseni että kyseinen herra on Raamatusta tuttu.

Garden of Madness vie lukijansa vuoteen 563 eKr, Babylonin kaupunkiin. Kirjan päähenkilö, kuningas Nebukadnessarin tytär Tia on juuri menettänyt puolisonsa. Seitsemän vuotta sitten hänet naitettiin poliittisten suhteiden takia juutalaiselle Shealtielille ja nyt vihdoinkin Tia on vapaa sitoumuksestaan - vai onko? Salaa öisen kaupungin kaduilla juokseva prinsessa huomaa jälleen kerran olevansa osa poliittista peliä, jonka panoksena on sekä hänen vapautensa mutta myös valtaistuin ja isän henki.

Arvelin aluksi että kirjan kantavana voimana olisi romantiikka sillä tietyt merkit olivat ilmassa jo ensimmäisistä luvuista saakka. Ja toki kirjasta löytyikin rakkautta, mutta mielestäni virkistävän erilaisen romanssin muodossa. En tiedä Babyloniasta käytännössä juuri muuta kuin riippuvat puutarhat ja summittaisen sijainnin, joten kovin hyvin en osaa arvioida Higleyn luoman maailman uskottavuutta. Esimerkiksi Tia tuntui melkeinpä modernilta sankarittarelta seikkaillessaan yöllisessä kaupungissa tai uhmatessaan papiston edustajia, enkä tiedä olisiko moinen käytös ollut oikeasti mahdollista naiselle noina aikoina. Tia on poikkeuksellisen urheilullinen, hän hiipii salaa öisin palatsin puutarhoihin juoksemaan, mikä ajatuksena tuntui mukavasti tavanomaisesta poikkeavasta.

Kirja näyttää saaneet ainakin Goodreadsissa lisämääreen kristillinen fiktio ja kristillinen tausta paljastuikin tarinassa pikkuhiljaa Tian tutustuessa enemmän juutalaisen Jahveen, ainoaan oikeaan Jumalaan. Vanhan Testamentin tarinoista kiinnostuneille Garden of Madness saattaakin olla antoisa, sillä mukana on mm. juutalaisten profeetta Daniel. 

Kirjan lukija, jonka nimeä en valitettavasti onnistunut löytämään mistään, osoittautui mainioksi. Hänen mukanaan oli helppo eläytyä Tian maailmaa ja eri henkilöt olivat uskottavia ja hyvin tunnistettavia. Varsinkin muutama, yleensä kirjan luvun aloittava kohtaus, jossa lukija asettuu järkensä menettäneen kuningas Nebukadnessarin rooliin, suorastaan hätkähdytti. Kokonaisuutena kirja oli hyvä lenkkikaveri, joka viihdytti ja vei ajatukset pois polttelevista maitohapoista.

Oasis Studio, 2012
Kesto: 10 h 33 minuuttia
Kirjasta lisää: kirjailijan kotisivut

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Syyllisyys / Karin Alvtegen

Innostuin taannoin Karin Alvtegenin kirjoista ja luonteelleni uskollisena marssin siis lähikirjastoon lainaamaan kirjailijan tuotantoa lisää. Syyllisyys vaikutti takakantensa perusteella kiintoisalta teokselta ja alkoi siksi heti kiinnostaa. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin ettei kirja onnistunut lunastamaan odotuksiani, sillä tällä kertaa en kyennyt samaistumaan kirjan henkilöihin lainkaan ja juonikin tuntui vähän liiankin kekseliäältä.

Syyllisyyden päähenkilö on Peter Brolin, yksinäinen ja elämässään epäonnistunut mies. Peter istuu juuri murehtimassa kahvilla kun paikalle pyyhältää hänelle tuntematon naishenkilö, joka selvästikin luulee Peteriä yksityisetsiväksi. Nainen, jota Peter myöhemmin alkaa nimittää Demoniksi, pyytää häntä toimittamaan miehelleen paketin ja katoaa ennenkuin Peter ehtii oikaista erehdystä. Mutta tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja pian Peter huomaa joutuneensa aivan uudenlaisiin tehtäviin - ja saaneensa ystävän.

Kirjan kerronta on jo minulle tutuksi käynyttä Alvtegeniä. Hän päästää lukijan Peterin ajatuksiin ja antaa seurata kuinka tämä epätodennäköinen sankari kasvaa mittoihinsa oikean tilaisuuden tullen. Kirjan mielenkiintoisinta antia olikin huomata Peterissä Olofin kannustuksen myötä tapahtuva muutos, mikä tuntui hetkittäin suorastaan liikuttavalta. Tosin se, kuinka miesten välinen ystävyys pääsi syttymään, jäi minulle vähän hämäräksi, mutta se ei lukukokemusta haitannut.

Kirjan teksti on toimivaa ja alun idea identiteettisekoiluineen on oikeasti herkullinen, mutta jokin Demonin jahtaamisessa kuitenkin jää puuttumaan. Minun makuuni Demoni on ehkä turhankin nerokas ja paha ollakseen samalla tavalla uskottava ja lopussa langanpäät solmitaan ehkä turhankin siististi yhteen. Syyllisyys ei siis aivan vakuuttanut, mutta periksi en Alvtegenin kanssa anna!
"Huoneessa oli aivan hiljaista.
Peterin sisimmässä oli ovi, joka oli lennähtänyt apposen auki ja koko olemus siristeli hämmästyneenä silmiään voimakkaassa valossa joka virtasi sisään. Hänen jokainen solunsakin tiesi että jotain suurenmoista oli tapahtunut.
Hän oli saanut oikean ystävän."
WSOY, 2009
Sivuja: 244
Alkuteos: Skuld
Suomentanut Jaana Nikula

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Poikkeus säännöstä / Christian Jungersen

Christian Jungersenin Poikkeus säännöstä meinasi jäädä kesken. Väsytti, päätäkin vähän särki, enkä millään tahtonut päästä kiinni kirjan punaiseen lankaan. Dekkarilta se ei ainakaan tuntunut, sellaiseen tarkoitukseen kirjassa oli aivan liian vähän toimintaa ja aivan liian paljon henkilöiden aivoituksien kuvailua. Sinnikäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin kahlaamista, sillä a) minulla ei ollut muutakaan luettavaa ja b) kirjan kansi kettuineen oli hieno. Ja melkein kuin varkain, yht'äkkiä huomasin koukkuuntuneeni tähän kirjaan! Kuinka tässä nyt näin kävi?!

Kirja vie lukijansa Tanskaan, Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen toimistolle. Laitos on pieni ja äkkiseltään voisi kuvitella että viidestä henkilöstä muodostuva henkilökunta olisi yhteenhitsautunut ja innostunut porukka. Työpaikalta kuitenkin löytyykin jännitteitä, jotka alkavat paljastua kun henkilökunnan jäsenet, Malene ja Iben saavat nimettömät uhkauskirjeet. Heidän epäilyksensä kohdistuvat jugoslavialaisen sotarikollisen jälkeen kuitenkin Anna-Liseen, joka toimii tiedotuskeskuksen arkistonhoitajana.

Jungersenin kirja osoittautui sellaiseksi, joka osoitti tehonsa vähä vähältä. Mitä pidemmälle lukeminen edistyi, sitä enemmän kirjailijan ratkaisut alkoivat avautua lukijalle ja syntyi loistavia ahaa-elämyksiä.  Kirja on oikeastaan mielestäni kuvaus työpaikkakiusaamisesta ja siitä, kuinka suhteet ihmisten välillä pääsevät tulehtumaan. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri kertojien voimin, useimmiten kuitenkin niin että äänessä on joko Malene tai Iben, välillä kuitenkin Jungersen päästää myös Anna-Lisen ääneen näyttäen sitäkin kautta todellisuuden toisen puolen. Kirjan kiusaaminen oli hyvin uskottavaa, hymyihin verhottuja pieniä piikkejä, porukasta pois sulkemista, kuiskuttelua, näennäisen viatonta toimintaa joka kuitenkin loukkasi uhria. Jungersen käyttää kirjan henkilöitä hienosti kuvatessaan sitä kuinka kiusaamisen uhri miltei demonisoidaan jotta kiusaamiselle saataisiin oikeus.

Kirjassa viitataan usein kansanmurhiin päähenkilöiden työtehtävien kautta, mikä toimii mielenkiintoisena ja ajatuksia herättelevänä vertauskuvana kiusaamiselle. Radikaali mutta hyvä veto kirjailijalta! Kiinnostavana pidin myös sitä, että Jungersen on valinnut kirjansa päähenkilöiksi joukon naisia, jotka kai normaalisti voisi ammattinsa puolesta mieltää kilteiksi hissukoiksi - mukaan mahtuu niin sihteeriä, kirjastonhoitajaa kuin historioitsijaakin - aivan kuin näyttääkseen että meissä kaikissa on potentiaalia sekä hyvään että pahaankin.

Pidin muuten kirjan kannesta kovasti, harvinaisen ja arkisen yhdistelmä tuntui pysäyttävältä ja mielikuvitusta kutittavalta. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän kansi merkityksineen minua puhutteli. Kannen suunnittelijasta en valitettavasti löytänyt tietoa, se luultavasti piileskelee kirjaston viivakooditarran alla. Mutta kiinnostava kuva joka tapauksessa!
"Pahuudeksi kutsuttu piirre ei herää pelkästään silloin, kun taistellaan ruoasta ja rakkaudestaa. Meillä se on monimutkaisempaa. Meissä on painonappeja, jotka käynnistävät taistelun ja ehkä tappamisen, ja toisia painonappeja, jotka käynnistävät hyvyyden. Eikä meillä itsellä ole aavistustkaan, missä napit sijaitsevat, kuka niitä painelee, tai edes milloin mitäkin nappia on painettu."
Otava, 2007
Sivuja: 675
Alkuteos: Undtagelsen
Suomentanut Sanna Manninen

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Sokea piste / Pasi Luhtaniemi

Pasi Luhtaniemen esikoisteos Sokea piste kiinnitti huomioni aihepiirinsä takia, sillä niin ohjelmointi kuin sosiaalinen mediakin liippaavat läheltä omia kiinnostuksen kohteitani. Arvelin että kuolleen koodarin murhatutkimuksesta löytyisi sopivasti tarttumapintaa mutta jostain syystä kokonaisuus jäi kuitenkin kaukaiseksi.

Sokean pisteen tarina alkaa koodariguru Samuel Heiskan murhasta. Heisko on ollut kehittelemässä uudenlaista kuvaformaattia, joka mahdollistaa kuvan manipuloinnin aivan uudella tavalla. Heiskan löydyttyä kotinsa pihalta katolta pudonneena alkavat spekulaatiot siitä kuka haluaisi murhata leppoisa koodaajan. Olivatko Samuelin epäilyt uuden formaatin moraalista aikeissa estää suuren yrityskaupan? Ja miksi Samuel oli pyörinyt oikeistolaisilla keskustelufoorumeilla?

Sokean pisteen tekstiä oli miellyttävää lukea ja tekstiä katkovat ulkomailla asuvasta Richard Aholasta kertovat kappaleet olivat hyvä piristysruiske tarinalle. Vaikka kirja sisälsi sinänsä useita minua kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, koin kuitenkin kokonaisuuden vähän sekavaksi ja täyteen ahdetuksi, esimerkiksi mielenkiintoinen kuvaformaatti, joka sai allekirjoittaneenkin pohdiskelemaan median luotettavuutta, jäi harmikseni sivuosaan muiden juonenkäänteiden viedessä teoksesta tilaa. Myös internetin vihapuheet ovat olleet paljon mediassakin pinnalla, niiden pohjalta varmasti syntyisi vaikka kokonainenkin kirja!

Sokea piste oli yhdistelmä kylmää teknologiaa ja henkimaailmaa, mikä minusta tuntui hetkittäin vaikealta niellä. En esimerkiksi oikein tiennyt kuinka suhtautua esimerkiksi kuolleen Samuelin ilmestymisiin ja luulen että olin tällä kertaa liian tosikko enkä oikein osannut heittäytyä kirjan vietäväksi sillä tavalla kuin olisi tarvinnut. Kiitosta haluan tällä kertaa antaa mielenkiintoisesta kannesta, joka tuntui tavoittaneen hyvin kirjan idean.
"- Ajattele: tällainen liikalihavuuteen taipuva nörtti, joka ei tiedä oikeasta elämästä mitään, voi kaivaa netin kätköstä pääministerin tai kenraalin identiteetin ja käydä kurkkaamassa, mitä tämä mahtaa puuhata. Mitä sitten voisi tehdä sellainen kaveri, joka haluaa jotain muuta. Terroristi esimerkiksi."
Atena, 2013
Sivuja: 288

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

The Mark of Zorro / Johnston McCulley


Käsi ylös, kuka ei ole koskaan kuullutkaan Zorrosta? Minulle tämä naamioitu sankari on ehkä tutuin lapsuuteni televisiosarjasta. Sunnuntaisin muistan seuraaneeni aina tunnin ajan kuinka Zorro miekkaili ja ratsasti ja kiusasi sotilaita sekä tarvittaessa pelasti kauniin tarvernanpitäjän pulasta. Oi niitä aikoja! Lapsuuden nostalgian vallassa tulin napanneeksi itselleni The Mark of Zorro -äänikirjan lenkkikaverikseni. Ilokseni tv-sarjan Zorro oli ollut melko uskollinen alkuperäisteoksen luonteelle ja huomasin myös viehättyväni teoksen vanhan maailman hengestä. Zorro nimittäin vei kuuntelijansa aikaan jolloin caballeron (herramiehen) sanaan saattoi luottaa ja kaiken moinen voimain mittelö tapahtui reilusti miekalla. (Pistoolit olivat vain intiaaneja varten...) Neitosten ikkunan alla tuli laulaa serenadia ja käsisuudelma oli lähes intohimon huipentuma!

Kirjan juonesta kerrottakoon että Zorro siis puolustaa sorrettuja naamioituna ja on siten piikki kuvernöörin ja hänen miestensä lihassa. Kirjassa kerrotaan myös jalosukuisesta ja niin kovin veltosta don Diegosta, joka isänsä vaatimuksesta joutuu hankkimaan itselleen morsion, tulisieluisen donna Lolitan, jonka isä on joutunut epäsuosioon vastustettuaan kuvernööriä. Pian tosin Zorrokin kosiskelee neitoa ja myrskyisät ajat ajavat sankarin monenlaisiin taistoihin.

Zorrossa oli viehättävää vanhan ajan charmia ja vaikka kirjan suurin yllätys, Zorron henkilöllisyys, taitaakin kaikille olla ihan selvä juttu, sujuivat lenkit varsin sutjakasti sankarin seurassa. Minulle kirjan parasta antia oli ilman muuta don Diego, joka osoittautui suorastaan koomiseksi hahmoksi ja kirjan lukija, Armando Duran, tekikin loistavaa työtä tuodessaan tuon mainion velttoilijan henkiin. Taistelukohtauksien ystävä en edelleenkään ole, mutta kirjassa nuokin olivat varsin siedettävässä mittakaavassa.

Zorro on hyvin tyypillinen naamioitu sankari eikä kirjan juoni muutenkaan ole erikoisen poikkeuksellinen, tapahtumien kulun pystyy ennakoimaan varsin hyvin. Siitä huolimatta lenkkikaverina Zorro oli mukava, joskaan ei ehkä unohtumaton. Siitä huolimatta vanhan tarinan ja herrasmiesmäisyyden aikaan oli hyvä palata hetkeksi. Zorro näki päivänvalon ensimmäisen kerran vuonna 1919 All-Story Weekly -lehden tarinassa ja osoittautui kirjallisesti varsin tuotteliaan McCulleyn suosituimmaksi hahmoksi. Sankarista on sittemmin julkaistu lukuisia elokuvia ja tv-sarjoista, joissa Zorron naamion ovat pukeneet päälleen mm. Douglas Fairbanks, Tyrone Power, Frank Langella ja Antonio Banderas.

Blackstone Audiobooks, 2011
Kesto 6 h 35 min
Lukija Armando Duran