lauantai 28. helmikuuta 2015

Helmikuun höpinät

Onpahan ollut helmikuu - meidän pihassa alkavat ensimmäiset taimet jo nostaa päitään mutaisesta maasta!! Minä kun en ole talvi-ihmisiä, niin en oikein osaa tästä valittaakaan, odotan jo kovasti kevättä ja fillarikelejä. Valoisan ajan lisääntyminen ainakin tuntuu jo selvästi, minullakin tuntuu energiaa olevan jo enemmän kuin kuukausi sitten ja kaikenlaisia ideoita ja suunnitelmia alkaa putkahdella päähän. Kevät <3

Postauksen kuva on muuten #bookie, otettu helmikuun puolivälissä jolloin maassa oli vielä pikkuisen luntakin. Harvinainen auringonpaiste, raikas keli ja mainio äänikirja luureissa on parhautta.

Helmikuun luetut

Helmikuussa luin 14 kirjaa, joista 2 oli sarjakuvia. Kuukauden punaisena lankana taisi olla Kirjan vuoden lukuhaasteen lista, ainakin osa kirjoista, mm. Kotiopettajattaren romaani, valikoituivat luettavaksi haasteen mukana olevien lukulistojen ansioista. Kuukauteen mahtui hienoja kokemuksia ja tällä kertaa TOP3:een päätyivät upea All The Light We Cannot See, hyytävä Jään muisti ja huikea Oryx ja Crake. Arianna Huffingtonin Thrive oli ehkä kuitenkin jonkinlainen floppi, elämäntapaopas kun tuntui toistavan samoja teemoja luvusta toiseen.


Luetut, ei blogatut

Gary Larson: The Far Side Gallery (Andrews McMeel Publishing, 1984), 192 sivua.

Olen diggaillut Gary Larsonin Far Side -sarjakuvia jo pitkään ja kun Kierrätyskeskuksen kasoista löytyi Larsonin kirja vuodelta 1984 vaivaisella kahdella eurolla, piti aarre saada omaan hyllyyn. Sarjakuva oli, kuten odotinkin, tutun nautinnollista luettavaa. Larsonin sarjakuvat on pääosin yhdestä ruudusta koostuvia otoksia, joissa usein esim. eläinten ja ihmisten roolit muuttuvat tai korostetaan yksilöllisyyttä laumakäyttäytymisen sijaan, yksi suosikkiruuduistani käsittelee kalliolta syöksyviä sopuleita, joista yksi on kuitenkin pukenut ylleen uimarenkaan. Mainio!

Useita eri kirjoittajia: Taksi, 14 dekkaria kumijalasta (Crime Time, 2012), 300 sivua

En oikein muista kuinka Taksi on puhelimeeni uinut mutta jotenkin se sinne on ilmestynyt joten tuumasin taidanpa lukea tuon kun kirjoittajalistaltakin löytyy hyviä nimiä. Hirveän hyvin en kuitenkaan Taksin kyydissä viihtynyt, ehkä syynä oli yhteinen aihepiiri joka aiheutti sen että monet tarinoista olivat hiukan samansisältöisiä ja aika harva onnistui nousemaan massasta esiin. Parhaiten mieleeni jäivät Jarkko Sipilän Tolppapoika ja Marko Kilven Kylmä kyyti.

Haasteen tilanne

Kuten sanottua, helmikuun lukemiset etenivät pitkälti haasteen lukulistojen avulla, eteenpäin mentiin yhdeksän pisteen verran.

Entäs ensi kuussa?

Ensi kuussa aion ainakin blogata muutamasta mahtavasta äänikirjasta sekä koukuttavista muistelmista. Ja odotan kevättä, kevättä, kevättä!!

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Thrive:The Third Metric to Redefining Success and Creating a Life of Well-Being, Wisdom, and Wonder / Arianna Huffington

Huffington Post on minulle tuttu julkaisu ja sen perustajasta, Arianna Huffingtonista, olen saanut fiksun ja sanavalmiin naisen kuvan ja siksipä tartuin mielenkiinnolla Thriveen, arvelin nimittäin Ariannalla olevan kiinnostavia ajatuksia ja kokemuksia jaettavaksi. Ahneesti halusin myös napata itselleni elämäntaito-opaspisteen Kirjan vuoden lukuhaasteessa...

Kirjan alaotsikoineen tuntui melkoiselta litanialta, jos totta puhutaan, minulla on edelleen vaikeuksia muistaa koko litaniaa hyvinvoinnista ja vaikka mistä. Näin jälkikäteen ajatellen nimi tosin kuvastaa kyllä ihan hyvin kirjan sisältöä, se nimittäin on myöskin hieman sekava ja lörpöttelevä ja kaipaisi hiukan ytimekkyyttä.

Kirja alkoi lupaavasti, ensimmäiset tunnit nyökyttelin Huffingtonin ajatuksille mm. puhelinten sulkemisesta ja unen tärkeydestä mutta loppuaan kohden kirjan meni minun makuuni hiukan new age -henkiseksi ja alkoi toistaa itseään. Oli aika hurjaa kuulla että tutkimusten mukaan keskiverto amerikkalainen tarkistaa älypuhelimensa n. 6 minuutin välein! Tuon luettuani en kyllä hetkeen halunnut tarttua puhelimeeni - ehkäpä minäkin tsekkailen sitä hiukan liian usein!!

Minulla on Overdrive-kirjastosta lainassa sähköinen äänikirja jonka lukijana toimi kirjailijan oma sisar Agapi Stassinopoulos, jonka kreikkalainen aksetti oli toisaalta rentoa, toisaalta hetkittäin mutkikasta kuunneltavaa. Törmäsin myös pieneen ongelmaan äänikirjanformaatissa, Thrive nimittäin sisältää paljon tekstin väliin siroteltuja sitaatteja ja huomasin että toisin kuin perinteisessä kirjassa, tämä luokin hiukan sekavan vaikutelman äänikirjaan, kun tarjolla ei olekaan visuaalista vihjettä (kursivointia tai sisennystä tms.) vinkkaamassa lukijaa siitä että tekstin tuottaja muuttui juuri.

Summa summarum, Thriven kansien välistä löytyy muutama oivallinen ohje joiden avulla aion itsekin alkaa elämänlaatuani parantamaan. Toisaalta ainakaan äänikirjan toteutus tuntui hitusen ontuvan ja osa ajatuksista ja tarinoista oli hiukan liikaa tälle kyyniselle lukijalle.

Penguin Random House Audio, 2014
Kesto: 9h 54min
Lukija Agapi Stassinopoulos

maanantai 23. helmikuuta 2015

Rooms / Lauren Oliver

Vuodenvaihde sotki hiukan lukusuunnitelmiani ja iski täytekirjan tarve. (Täytekirjalla tarkoitan suunnittelematonta, täysin mututuntumalla valittua luettavaa, joka valitaan lähinnä sillä periaatteella että ko. kirja on saatavilla. Käytetään silloin kun varsinaiselta lukulistalta ei syystä tai toisesta saada luettavaa.) Lauren Oliver oli minulle tuntematon kirjailija mutta tiesin hänen julkaisseen useampia teoksia (ja kirja oli OverDrive-kirjastossa lainattavissa) joten meidän oli aika tutustua Laurenin kanssa.

Roomsissa vauras Richard Walker on juuri kuollut ja miehen ongelmainen perhe, alkoholisoitunut vaimo, katkera tytär ja itsetuhoinen poika, palaavat jakamaan omaisuutta. Ikävä kyllä he eivät ole talossa yksin...

Olin alkuun rehellisesti sanottuna hämmentynyt, sillä en ymmärtänyt aluksi mitä/keitä kirjassa esiintyvät Sandra ja Alice olivat. (Enkä muuten kerro teillekään, saatte pähkäillä ihan itse!) Ahaa-elämyksen myötä lukufiilikseni muuttui merkittävästi, kyseiset rouvat nimittäin ovat ehdottoman mielenkiintoisia ja Oliver avaa heidän taustaansa pikkuhiljaa, melkein kuin kiusaten lukijaa. Sandra ja Alice ovatkin ehkä kirjan parasta antia vaikka Oliver tekeekin hyvää työtä pehmentäen ja inhimillistäen aluksi melko rasittavan oloista perhettä.

Rooms ei oikein istunut minun kirjamakuuni sillä vaikka teokseen paljon mielenkiintoisia elementtejä mahtuukin, jää kokonaisuus jotenkin kolkoksi ja vajaaksi. Ehkä syynä on se, etten kyennyt mitenkään samaistumaan yhteenkään kirjan henkilöistä tai edes pitämään heistä. Henkilöhahmojen miellyttävyys ei sinällään ole minulle tärkeä kriteeri luettaessa, moni aika rasittavakin tapaus on kuitenkn onnistunut koukuttamaan minut kiinni tarinaansa mutta tällä kertaa niin ei käynyt; Minnan, Carolinen ja Trentonin itseaiheutettu surkeus ei herättänyt minussa myötätuntoa tai mielenkiintoa.

HarperCollins, 2014
Sivuja: 341
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja jonka henkilöistä eivät kaikki ole ihmisiä

lauantai 21. helmikuuta 2015

Little White Duck: A Childhood in China / Na Liu, Andrés Vera Martinez

Välillä yllättää sarjakuvannälkä ja silloin on paras rymytä kirjaston sarjakuvahyllyä uusien löytöjen toivossa penkomaan. Tällä kertaa pysyin mukavuusalueellani (Kiina!) tutustuessani Na Liun lapsuusmuistoihin 1970- ja 80-lukujen Kiinassa.

Na Liu syntyi 1973 Wuhanissa. Hän elää tavallista pikkutytön elämää vaikka Kiina onkin murrosvaiheessaan puhemies Maon kuoltua 1976. Kirja taiteilee viehättävästi lapsuusmuistojen ja historian välillä ja sukupolvien välinen erokin tulee lukijalle selväksi - onhan Na Liun vanhempien elämään mahtunut jopa puutetta ruoasta. Myös alueelliset erot mm. koulutustasossa välittyvät tarinoista, samoin kuin lapsen into ja huolettomuus.

Pidin Little White Dockista koska toisin kuin odotin, se ei pidä sisällään dramatiikkaa tai mässäilyä kommunismin kauheudella vaan on pikemminkin positiviinen ja reilu asenteessaan. Na Liun lapsuus vaikuttaa olleen onnellinen ja mm. hänen vanhempiensa kokemuksista ymmärrän ne edistysaskeleet joita Kiinassa oli tehty. Koska olemme kirjailijan kanssa lähes samanikäisiä, oli myös mielenkiintoista lukea hänen lapsuusmuistoistaan verraten niitä omiini.

Kokonaisuutena Little White Duck on ehkä irtonainen, se todella sisältää pieniä katkelmia sankarittarensa elämästä mutta ehkä jonkinlainen kiinteämpi kehyä olisi ryhdistänyt tarinoita. Kirja myös loppuu hiukan äkkinäisesti. Andrés Vera Martinezin piirrosjälki on miellyttävää ja tukee hyvin raikasta lapsuustunnelmaa. Kirja ei ehkä noussut Minun Kiinani -trilogian tasolle (mutta tuo sarjakuva olikin jo mielestäni ihan huikea!) mutta sen parissa kului mukavasti joku tovi. Tässä olisi hyvä alkupala sellaiselle jota Kiinan lähihistoria kiinnostaa.

Graphic Universe, 2012
Sivuja: 108
Kirjan vuoden lukuhaaste: Sarjakuvaromaani

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Yes Please / Amy Poehler

En ole tutustunut hirmuisen hyvin koomikko Amy Poehlerin tuotantoon mutta hänen elämäkerrallisen teoksensa Yes Please nappasin kuitenkin luettavakseni kun se eteeni Overdrivessä putkahti. Tuumasin nimittäin niin että nainen joka työkseen hauskuuttaa ihmisiä, osannee varmasti huvittaa myös suomalaista tosikkoa sivujen välityksellä.

Kirja on yhdistelmä Poehlerin, 42-vuotiaan koomikon, elämäntarinaa ja erilaisia elämänohjeita varsin näpsäkässä paketissa. Se tarjoaa hetkiä keskiluokkaisesta amerikkalaisesta elämästä sekä menestyvän koomikon elämästä. Amy Poehler on esiintynyt mm. Saturday Night Live -sarjassa ja elokuvassa Baby Mama.

Rehellisesti sanottuna, osa kirjan annista jäi minulle vajaaksi siksi, etten tuntenut riitävän hyvin amerikkalaista komediaskeneä ja siksi sinällään varmaan hyvinkin kiinnostavat tarinat eri henkilöistä ja sarjoista menivät kohdallani vähän hukkaan. Esimerkiksi Parks and recreation -sarja kuulostaa hauskalta mutten silti oikein jaksanut kiinnostua sitä käsittelevästä luvusta sarjaan tutustumatta. Saturday Night Live on sentään tuttu käsite, vaikka moni kirjassa mainituista sketseistä onkin mennyt sivu suun. (Lisää tällaista hauskaa Suomen telkkuun, kiitos!)

Mutta kyllä, Amy Poehler on hauska - sellaisella mukavan särmikkäällä tavalla. Kirja on miellyttävä sekoitus huumoria ja lämpöä, on mukavaa että Poehler on antanut tilaa mm. vanhempiensa esittelemiselle, kirjaa on maustettu myös kuvilla. Kokonaisuus on mukava ja pirteä ja kirja tulikin ahmaistua reilussa pävässä. Poehlerin ajatuksissa on myös totuudenjyväsiä, vai mitä sanotte alla olevasta lainauksesta joka käsittelee työtä ja omaan uraan suhtautumista?
"You have to care about your work but not about the result. You have to care about how good you are and how good you feel, but not about how good people think you are or how good people think you look."
HarperCollins, 2014
Sivuja: 329

maanantai 16. helmikuuta 2015

2 x Siri Kolu: PI - pelko ihmisessä ja IP - ihmisen puolella

Pilvillä on p-influenssa ja kun valtio alkaa eristää sairastuneita kansallisen terveyden suojelemiseksi, ei auta muu kuin pakata laukut. Perheelle, etenkin Petri-veljelle, Pilvin sairastuminen tulee yllätyksenä. Paljon pelkoa herättänyt virus tekee muuttaa sairastuneen eräänlaiseksi eläimen ja ihmisen välimuodoksi, hybridiksi joka on supersoturi. Ihmiset pelkäävät tartuntaa mutta myös pihmisiä, huhut ja ennakkoluulot jylläävät.

Olen ollut blogeista huomaavinani positiivista puhinaan Piip-kirjojen suhteen joten uteliaana tartuin kirjapariin, kunnon dystopiahan maittaa aina! Kirjaduon ensimmäinen osa, PI, käsittelee Pilvin aikaa luolassa muiden sairastuneiden kianssa ja tutustumista salaperäiseen Largoon. Toisessa osassa Pilvi etsii itseään ja uutta identiteettiään siinä missä ihmiset ja pihmiset etsivät tapaa elää rinnakkain.

Kirjailija avaa mainiosti taustoja pikkuhiljaa ja antaa lukijan täydentää aukot omalla mielikuvituksellaan, minulle mielenkiitoisimmaksi elementiksi nousivat terveiden ihmisten reaktiot - se, kuinka entinen kiva naapuri voi hetkessä muuttua pelottavaksi tai vihattavaksi sairautensa takia. Piip onnistui myös herättelemään ajatuksia ennakkoluuloista ja myötätunnosta.

Kirjojen muodostama kokonaisuus on toimiva ja varsinkin IP:ssä äänessä olevan P-ihmisiä vihaavan Mimosan ääni on vahva ja kiinnostava. Kolu kirjoittaa paljon lyhyin lausein, enkä oikein osaa päättää pidänkö siitä vai en. Parhaimmillaan hän on nokkela ja ymmärtävä ja menee suoraan asiaan ytimeen, mutta hetkittäin teksti tuntuu myös hengästyttävältä. joissa viitataan myös paljon West Side Storyyn ja Berliinin taivaan alla -elokuvaan joita en tunne niin hyvin että osaisin tulkita viitteitä joten kenties jotain olennaista jäi myös ymmärtämättä.

PI: Pelko ihmisessä
Otava, 2013
Sivuja: 285
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja nuorille tai nuorille aikuisille

IP: Ihmisen puolesta
Otava, 2014
Sivuja: 318

lauantai 14. helmikuuta 2015

Kotiopettajattaren romaani / Charlotte Brontë

Brontën Kotiopettajattaren romaani on niitä klassikoita, joihin en aiemmin ole häpeäkseni tarttunut ja halusin ystävänpäivän kunniaksi korjata puutteen ja lukea kirjan joka minun mielikuvissani kuului romanttisten draamojen kermaan. Ja koska nyt ollaan rehellisiä niin kyllä hiukan huokaisin kun tajusin että kyseessähän on melkoisen paksu kirja, koskaanhan ei voi tietää kuinka pölyiseltä klassikkoteos tuntuu. Into kuitenkin nousi heti kirjan ensisivuilta lähtien sillä Charlotte Brontën tekstihän olikin nokkelaa ja pikkuinen Jane Eyre suorastaan mainio sankaritar. Kadun siis syvästi ennakkoluuloisia ajatuksiani - tätä klassikkoa kyllä kelpaa nautiskella!

Kirjan kotiopettajatar on siis Jane Eyre, huono-onninen orpotyttö joka elämää kirja seuraa pitkälle aikuisikään saakka. Pienen tytön suorasukaisuus vie tämän tiukkakuriseen sisäoppilaitokseen ja aikanaan kotiopettajattareksi salaperäisen herra Rochesterin kasvattityttärelle, Adelelle.

Tarina on oikeastaan ehkä eräänlainen versio Kaunottaresta ja hirviöstä ja suoraan sanottuna romanssin sijaan minua kiinnosti eniten Janen kasvutarina sekä taustalla piilevät jännityselementit - puitteethan olisivat myös oivalliset esimerkiksi kummitustarinalle. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä, kenties osittain myös Kaarina Rouhtulan käännöksen ansiosta.

Kuten sanottua,  olen Kotiopettajattaren romaanin suhteen näemmä toivottomasti ennakkoluulojeni armoilla. Odotin näet sellaista elämää suurempaa rakkaustarinaa mutta pidemmälle ehdin, sitä hämmentyneempi aloin odotusteni kanssa olla. Kyllähän kirjassa toki rakastetaan mutta - ja olen pahoillani tästä Charlotte - mutta kyynisenä nykyajan eläjänä en ihan mukisematta ole valmis tuota tarinaa nielemään, varsinkin Rochester tuntuu kovin rasittavalta sankarilta joka vuoroin jurottaa, vuoroin lepreltelee tai keksii mielenkiintoisia "tempauksia". Mutta tiedetään, kauneus on katsojan silmissä ja niin on rakkauskin...

Herra Rochesterin puolustukseksi sanon kuitenkin hänen kiinnostavuutensa lisääntyvän tarinan loppua kohden joka muuten on melodramaattisuudessaankin kuitenkin aika ihana. Olen muistaakseni nähnyt lapsena kirjasta tehdyn tv-sarjan joka palasi elävästi mieleeni tätä lukiessani. Pikku-Norkun mielestä se oli ihanan romanttinen enkä siksi aikuisenakaan voi nyrpistellä. Ah, tuota traagista rakkautta, mikä siitä tekeekin niin suloista?!

Karisto, 2008
Alkuteos: Jane Eyre
Sivuja: 542
Suomentanut Kaarina Rouhtula
Kirjan vuoden lukuhaaste: Klassinen rakkausromaani

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Maresi, Punaisen luostarin kronikoita / Maria Turtschaninoff

Luin taannoin Lauren Pennyn raivoisan kirjan, Unspeakable things, feminismistä ja Maresin tarinan edistyessä kirjan ajatukset nousivat uudelleen mieleeni sillä Maresin tarinassa naiseus ja naisten oikeudet on avainroolissa. Kirja sijoittuu pienelle saarelle, jonne miehillä ei ole lupaa astua. Saarella sijaitsee Punainen luostari, jossa Maresi, nuori köyhyyttä ja nälänhätää luostariin paennut tyttö palvelee. Punainen luostari on turvasatama niille jotka sitä tarvitsevat ja suojan lisäksi naiset saavat Tietoa, sillä se on voimaa. Kirjan tapahtumat alkavat kun saarelle saapuu uusi tulokas, nuori  Jai, joka pakenee isänsä raivoa.

Maresi onnistui koukuttamaan minut voimakkaammin kuin etukäteen uskoinkaan, tarina on toimiva kokonaisuus ja sen kuvaama maailma on rikas ja kiinnostava. Luostarin elämä henkilöineen kiehtoi minua, olisin mieluusti lukenut vaikka enemmänkin siitä ja luostarin historiaan liittyvistä taruista. Symboliikkaakin tarinasta löytyi mukavasti maisteltavaksi. Sopivaa kontrastia lämminhenkiseen ja sisarelliseen tunnelmaan tulee Jain, tai oikeammin hänen isänsä myötä joten draamaa ja jännitystäkin on kirjan kansien välien luotu varsin toimivassa suhteessa. Näiltä osin tapahtumat ovat melko rankkoja, mutta kirjailija on kuitenkin onnistunut kuvaamaan myös niitä kirjan henkeen sopivalla tavalla.

Maresi on ensimmäinen Maria Turtschaninoffilta lukemani kirja ja täytyy sanoa että se herätti kiinnostukseni kirjailijan aiempaa tuotantoa kohtaan, esimerkiksi Helsingin alla ja Anache kuulostavat oivalta luettavalta. Haluan myös kiitellä Laura Lyytisen kaunista kirjankantta joka kiinnittää huomion. Kirjan tapahtumiin on yllättävän helppo tempautua mukaan, ainoa pieni mutinani johtuu siitä että aikuiselle lukijalle kirja on hieman lyhyt, tästä tarinasta kun olisi mielellään nautiskellut pidempäänkin.

Tammi, 2014
Sivuja: 212
Alkuteos: Maresi, Kronikor från Röda klostret
Suomentanut Marja Kyrö
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja jonka nimessä on väri

maanantai 9. helmikuuta 2015

All the light we cannot see (suom. Kaikki se valo jota emme näe) / Anthony Doerr

Vau. Sain juuri luettua Anthony Doerrin All the light we canoot see ja nyt olo hiukan tyhjä sillä tavoin kuin hyvän ja samaistuttavan lukukokemuksen jälkeen joskus on. Kaikki on sanottu ja kirjan rakkaiksi muuttuneet henkilöt ovat menneet ja jäljellä on ihan tavallinen arki. Olin lainannut Doerrin kirjan ääniversion Overdrivestä ja haluan nyt heti kättelyssä suositella sitä kirjasta kiinnostuneille: Zach Appelman nimittäin lukee tämän kirjan juuri oikealla tavalla ja luo kauniin rauhallisen tunnelman tekstin synkkien aihioiden ylle, juuri sellaisen oikeanlaisen.

All the light we cannot see kertoo kahdesta nuoresta, sokeasta ranskalaisesta Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä joka sisarensa Jutan kanssa asuu orpokodissa. On 1930-luvun loppu ja sota on juuri astumassa nuorten elämään. Marie-Laure isineen pakenee Pariisista kallisarvoisen salaisuuden kanssa St. Malon rannikkokaupunkiiin, Werner taas ajautuu SS-joukkoihin vastustajan radiolähetyksiä vakoilemaan. Voivatko radioaallot rakentaa sillan kahden ihmisen välille?

Tämän postauksen kirjoittaminen osoittautui yllättävän hankalaksi sillä Anthony Doerrin teos upposi minuun täydellisesti enkä vähään aikaan saanut yrityksistäni huolimatta kirjoitettua muuta kuin ihastunutta pulputusta. Kirja on samaan aikaan kaunis, herkkä ja lempeä, silti se on kuvaus myös sodasta ja kiusaamisesta ja näiltä osin myös brutaali ja surullinen. Se ei ole rakkaustarina mutta ei suoranainen sotakirjakaan - ehkä minulle siitä voimakkaimmin jäi mieleen kasvutarina. Kuten eräs hurmaava ranskalaisrouva kirjassa sanoo: haluat kai elää ennenkuin kuolet? Siitä kai tässä kirjassa on kysymys: pelosta ja rohkeudesta elää.

Postaukseni taitaa olla tavanomaista sekavampi, mutta toivottavasti siitä välittyy se, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti. Olen palannut sen teemojen ja henkilöiden pariin ajatuksissani lukemisen jälkeenkin ja huomaan että varsinkin tuo edelliseen kappaleeseen kirjoittamani ajatus elämämisestä ennen kuolemaa resonoi minussa vahvasti. Jollain tapaa kirja tuo mieleeni Julie Orringerin hienon Näkymättömän sillan vaikka Doerrin kerronta onkin pehmeämpää ja sadunomaisempaa. Lukutoukkana en myöskään voi olla hymyilemättä mielikuvalle jossa nuori ranskalaistyttö lukee kapteeni Nemon seikkailuja radion ääressä ja jossain kaukana nuori saksalaispoika kuuntelee herkeämättä.

Mm. Helmetistä lainattava äänikirjaversio on kuuntelemisen arvoinen, mutta suomennoskin on saatavilla piakkoin: teos ilmestyy toukokuussa nimellä Kaikki se valo jota emme näe WSOYn suomentamana. Pistäkää siis kirja korvan taakse!

Simon & Schuster Audio, 2014
Kesto: 16h 3min
Lukija Zach Appelman
Kirjan vuoden lukuhaaste: Merkittävän kirjallisuuspalkinnon voittanut kirjan (Pulitzer 2015)

perjantai 6. helmikuuta 2015

Paperilla ja valkokankaalla: Kaiken teoria ja Travelling to Infinity / Jane Hawking

Sanotaan, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen ja tämä vaikuttaa pitävän paikkaansa myös fyysikkonero Stephen Hawkingin kohdalla. Tartuin Jane Hawkingin omaelämäkerralliseen teokseen Travelling to Infinity osittain 6.2.2015 Suomen ensi-iltansa saavan elokuvan takia, mutta myös siksi että olin utelias Hawkingien perhe-elämän suhteen - millaista voi arki olla jos puolisolla on sekä mittava ura että vakava sairaus?

Jane tapaa Stepheninsä nuorena opiskelijana ja hääkellot soivat vaikka Stephen onkin saanut diagnoosinsa. Perhe kasvaa ja sekä Stephenin ura että sairaus etenevät. Miehen maineen kasvaessa myös Jane pohtimaan omia prioriteettejään ja sitä, kuinka paljon toisen ihmisen eteen voi uhrata.

Jane Hawkingin tarina on tuntuu kuvaukselta omaishoitajan ja assistentin elämästä, sillä hänen suhteensa Stepheniin jää jokseenkin taka-alalle tarinassa. Hän toki ajoittain mainitsee rakastavansa puolisoaan tai kehuu tämän karismaa, mutta minulle lukijana välittyi tunne siitä, kuinka Stephen olisi ikäänkuin irrallaan muusta perheesta, kenties hän niin olikin. Tarina on sinällään kiinnostava ja koskettavakin ja Hawkingin perhe-elämän haasteet tuntuvat hurjilta - Jane itse mainitsee kirjassa päiviensä koostuvan lähinnä kodinhoidosta, lastenhoidosta ja Stephenin hoidosta. 1960- ja 1970 -lukujen yhteiskuntakin vaikuttaa melko masentavalta vammaisille suunnattujen, lähinnä olemattomien, tukien ja apujen johdosta.

Aiheeltaan kirja oli siis kiinnostava mutta toteutus hiukan ontui, sillä Hawking muistelee paljon mm. myös taloja joissa he ovat asuneet, piknikkejä, vesirokkoja ja muuta sellaista joka ei ehkä lukijan kannalta ole hirmuisen kiinnostavaa. Osa lukemisesta tapahtuikin hiukan hammasta purren, kirja olisi ehkä sittenkin kaivannut pienoista karsimista.

Alma Books, 2013
Sivuja: 450
Kirjan vuoden lukuhaaste: elämäkerta

James Marshin ohjaamasta elokuvasta Kaiken teoria pääsin siippani kanssa nauttimaan #Kirjan kutsuvierasnäytännössä - kiitos mukavasta kokemuksesta. Kaiken teoria on tänä ehdolla viiteen Oscar-palkintoon, mm. paras mies- ja naispääosa sekä paras elokuva. Nähtyäni elokuvan ymmärrän oikein hyvin, kyseessä nimittäin hieno elokuva jossa välillä kostuu silmäkulma ja välillä tulee purskahdettua nauruun. Etenkin nimiroolia esittävä Eddie Redmayne tekee hurjan hienon roolityön Stephen Hawkingina - Eddie saisi kyllä minun Oscar-ääneni!

Elokuva on mielestäni riittävän uskollinen Jane Hawkingin kirjalle vaikka joitakin tapahtumia onkin järjestelty hieman toiseen muotoon. (Sanoisin että tämä lienee niitä harvinaisia kertoja jolloin elokuva on ehdottomasti kirjaa parempi.) Toisin kuin kirja, elokuva kuitenkin päästää katsojan lähemmäs Stepheniä. Minulle elokuva oli hetkittäin vähän vaikeaakin katsottavaa sillä olen seurannut saman taudin etenimistä tuttavapiirissäni. Elokuva ja kirja tuovat molemmat hyvin esiin myös vammaisten vaikeudet ja sen sisukkuuden jolla monet puskevat eteenpäin - tärkeä ja muistettava asia meille terveille! Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin ja aina kannattaa yrittää.

PS. Stephen Hawkingin omaelämäkerta on juuri ilmestynyt suomennettuna nimellä Minun lyhyt historiani (WSOY).

Ohjaaja James Marsh
Pääosissa: Eddie Redmayne ja Felicity Jones



keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Jään muisti (Edie Kiglatuk #1) / M.J. McGrath

Lukutoukkana tulen usein sortuneeksi kaikenmoisiin kirjahankintoihin milloin mistäkin syystä. Siinä missä Sophia Kinsellan Himoshoppaaja etsii ihania laukkuja, kenkiä ja huiveja, ostelen minä kirjoja jotta voisin olla se tyttö, joka lukee Nobel-voittajaa/Tove Janssonia/sarjakuvaromaania. Jään muistin poimin omakseni kesähelteillä alekorista, koska "tätä voi olla tosi kiva lukea talvella kun on kylmä." Ja tiedättekö, tultua eräänä pakkaspäivänä kinosten keskeltä muistin ostaneeni tämän kirjan ja ajattelin että nytpä haluan lukea tämän kirjan. Ja sitten tuli sellainen hyvä ja kaukaa viisas olo!

Jään muisti vie lukijansa Kanadan tundralle jossa Edie Kiglatuk, inuitti-opas, johtaa epäonnista metsästysseuruetta. Laukaus kajahtaa ja eräs seurueen miehistä kaatuu. Traagiset tapahtumat seuraavat toinen toistaan ja lopulta Edie alkaa inuittivanhimpien vastustuksesta huolimatta tutkia tapahtumia. Luvassa on kirjaimellisestikin kylmää kyytiä!

Inuittien maailma oli huikean kiinnostava ja ainakin allekirjoittaneen mielestä uskottavakin. Kirjailijan tekemä tutkimus kiinnosti ja siksi luettuani suunnistinkin McGrathin kotisivuille (linkki alla), joilta löytyykin oiva pakkaus mm. kuvia tundralta ja jopa Edien keittokirjakin, maistuisiko vaikka Akutaq, inuittien jäätelö (eläinrasvaa, marjoja ja lohta/karibun lihaa?

Viihdyin mainiosti inuittien matkassa ja ilokseni huomasin että Edien seikkailut ovat saaneet jatkoakin kahden osan verran, toivottavasti näistä saadaan myös suomennos! Itse tarinan sankaritar on mielenkiintoinen tapaus, sillä Edie on todellinen kovanaama meihin länsimaisiin verrattuna. Tässä on nainen joka taitaa vaivatta metsästyksen, kalatuksen ja epäilen ettei käsikranaattikaan pysäyttäisi tätä pientä nokkelaa naista. Täydellinen Edie ei ole, mm. alkoholiongelmaan viitataan kirjassa useasti ja huomaan pitäväni tästä yhdistelmästä todellista naisenergiaa, kovuutta ja haavoittuvuutta.

Risujakin täytyy kirjasta antaa, teoksen takakansiteksti nimittäin spoilaa anteeksiantamattoman paljon - käytännössä kaikki juonen olennaisimmat käänteet ovat luettavissa sieltä. Vilkaisin takakantta vasta ollessani kirjan puolivälissä joten kovin paljon lukukokemuksestani se ei pilannut mutta tämä toimikoon varoituksen sanana niille, joita kirja kiinnostaa. Kyllä en ymmärrä takakansia, jotka pilaavat lukijalta ahaa-elämysten ilon...

Like, 2012
Sivuja: 391
Alkuteos: White Heat
Suomentanut Anu Nyyssönen
Kirjailijan kotisivu
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja alkuperäiskansoista

maanantai 2. helmikuuta 2015

Oryx ja Crake (MaddAddam #1) / Margaret Atwood

Oryx ja Crake ilmestyi lukukasaani Helmetissä esitellyn Kirjan vuoden -lukuhaasteen ansioista.
Aloitin viime vuonna uudelleentutustumiseni Margaret Atwoodin tuotantoon ja MaddAddam-trilogiankin lukeminen kävi tuolloin mielessä, - vain hautautuakseen kaikkien muiden lukuideoiden alle. Lukuhaasteessa kuitenkin saa pisteen(!!) luetusta trilogiasta ja siinä olikin sitten kannustetta jo kylliksi. Ja onpahan mainiota että kirjat putkahtivat mieleeni koska olen suoraan sanottuna aika vaikuttunut...

Oryx ja Crake on taidokas dystopia, jonka keskiössä on kenties viimeinen hengissäoleva ihmisrodun edustaja, Lumimies, jota aiemmin kutsuttiin myös Jimmyksi. Vanhan sivilisaation raunioista on noussut viattomien, kauniiden kloonien heimo, Craken lapset joille Lumimies, Oryx ja Crake ovat liki jumalisia hahmoja. Mutta kauan sitten, Jimmy ja Crake olivat ystäviä, pieniä poikia jotka pelasivat tietokonepelejä ja Oryx oli vain köyhä tyttö köyhässä maassa..

Margaret Atwood on hurja kirjailija, olen nytvuoden aikana lukenut kolme hänen teostaan ja ollut vaikuttunut niistä kaikista. Jokainen (Sokea surmaaja, Nimeltään Grace) on ollut teemaltaan erilainen, vahva ja tyylikäs kirja - näistä Oryx ja Crake kuitenkin tuntui helpoimmalta ja vetävimmältä luettavalta, Lumimies pohdinnat koukuttivat minut lähestulkoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Oryx ja Crake toimii. Nykyisyydessä tempoileva Lumimies palaa takaumissa menneeseen ja valoittaa näin Jimmyn, Craken ja Oryxin menneisyyttä sekä syitä siihen miksi maailma on nyt sellainen kun on. Näin kuvattuna Oryx ja Crake tietysti kuulostaa ihan tyypilliseltä genrensä edustajalta, mutta uskokaa kun sanon, kirja on herkullinen lukukokemus. Atwoodin visiot tulevaisuudesta ovat sekä ilahduttavan vinksahtaneita että pikkuisen pelottaviakin terävänäköisyydessään.  Geeniteknologia kieltämättä onkin varmasti antoisa runsaudensarvi kirjailijalle ja ihan odotan sitä että saan lukea sarjan seuraavan osan, Herran tarhurit ja nähdä mitä kirjailija seuraavaksi keksii!

Otava, 2003
Sivuja: 487
Alkuteos: Oryx and Crake
Suomentanut Kristiina Drews
Kirjan vuoden lukuhaaste: trilogia, osa 1/3